Toiminnot

Kristus potilashuoneessa

Kohteesta Ortodoksi.net

Kristus potilashuoneessa - syöpää sairastavat lapset kohtaavat Jumalan

Kirjoittaja: Jevgenij Novitskij, joka toimii Ukrainan Simferopolissa syöpää sairastavien ja sairastaneiden lasten vanhempien yhdistyksessä.
Käännös suomeksi: Liisu.

Mistä syystä?

Kun lapsemme on ollut täällä pari, kolme päivää, me vanhemmat saamme kuulla osastonlääkärin huoneessa: ”Teidän pojallanne, tyttärellänne on leukemia”. Tietoisuus ei heti pysty ottamaan vastaan uutisen koko järkyttävyyttä. Leukemia… sehän on verisyöpä, hoito kestää 8-9 kuukautta. Kyllä, kyllä äiti voi olla mukana. Hoitona käytetään voimakkaita sytostaatteja ja sädetystä, tulokset ovat verrattavissa eurooppalaiseen tasoon, 75 % selviytyy…

Nyt ne teologiset kysymykset, joista aikaisemmin olet korkeintaan käynyt innokkaita keskusteluja, ovat sinun ja lapsesi elämän tosiasioita.

Kysymys MISTÄ SYYSTÄ ei anna rauhaa. Onko tämä todellakin rangaistus? Olemmeko me muka ansainneet tämän? Miksi – mistä syystä juuri minun lapseni? Rauhoituttuaan, hiljennyttyään sydän antaa varman vastauksen, joka ei imartele: aina on jotain syytä. Syntien musta kerros on tarttunut niin meihin kuin jopa lapsiimmekin. Käsi sydämellä voimme todeta: jos Herra maksaisi jokaisesta synnistämme oikeudenmukaisesti, meitä kohtaisi jotain vielä paljon pahempaa ja kauheampaa. Mutta Jumala antaa meille anteeksi uudestaan ja uudestaan, kun taivumme Hänen edessään katumukseen. Siis, lapsen sairaus ei ole suora seuraus synneistämme –

”Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan…” (Luuk. 13:4-5)

Miksi?

Miten näin kävi, mistä tämä sairaus tuli? Vastaus ei nytkään ole spekuloivassa moralismissa, vaan vastaus on yksinkertainen, alkeellinen. Mistä? Tšernobylin isotoopeista, jotka ovat levinneet pitkin Ukrainaa, kun lapsemme eivät vielä olleet saaneet alkuansakaan. Vedestä, jota juomme ja kaikesta siitä, mitä siinä on. Pakokaasuista, asbestia sisältävistä rakennusmateriaaleista, otsonikerroksen aukoista. Kaikki me yhdessä tuhoamme tehokkaasti maailmaamme nimittäen touhuamme kehitykseksi ja tästä kehityksestä lapsemme maksavat terveydellään ja hengellään. Yhteiset syntimme lyövät ja tappavat meitä.

Mutta tämä vastaus ei tyydytä meitä. Me ymmärsimme syyt, mutta miksi Jumala ei suojannut lastani tältä kauheudelta? Hänhän on Kaikkivoiva. Olisiko Hänelle maksanut vaivan estää tämä onnettomuus?

Näin me saavumme tuskallisesti kolmanteen kysymykseen.

Mitä varten?

Tämä kysymys on paljon pelottavampi kuin kaksi ensimmäistä. Mutta vain tämä kysymys vie läpi kärsimyksen umpikujan ja täyttää sen loppuun asti käsittämättömällä mutta todellisella merkityksellä. Meidän elämällämme on tarkoitus. Olkoonkin, että emme koskaan voi ymmärtää, miksi maailmaan tuli kärsimys ja kipu. Mutta me tiedämme: Herra on jakanut ne meidän kanssamme ja antanut niille omalla Ristin uhrillaan mitä syvällisimmän merkityksen. Ristin ulkopuolella ei ole pelastusta.

Tie

Kun meille annetaan risti, on tärkeää, että emme kaadu sen painon alla tai mene syrjään, missä on helpompi kulkea. Ristin tie on hirmuinen. Ja ajatus, joka yhtäkkiä alkaa välähdellä mielessä, tuntuu niin pelottavalta, väärältä ja jopa hävettävältä, että me itsepäisesti häädämme sen mielestä, mutta se palaa aina uudestaan ja uudestaan: ”Jos tämä ei ole rangaistus, niin mikä tämä on? Todellako – lahja…?” En minä, eikä vaimoni, ei kumpikaan meistä olisi rohjennut sanoa tätä ääneen, vaikka kumpikin olimme mielessämme sitä ajatelleet, jos tätä ei olisi sanonut itse meidän kahdeksanvuotias poikamme, ensimmäisen kahden kuukauden sytostaattikuurin jälkeen hiuksensa menettäneenä ja tuskissaan.

Näin Herra ilmaisee meille itsensä kuilussa ja pimeydessä. Ja me emme enää ole niin pahoillamme tästä kaikesta. Puremme huulta ja menemme eteenpäin. Tervehtymiseen on vielä niin pitkä matka… Tärkeintä on kulkea. Koska Jumala on TIE.

Totuus

Meidän maassamme, jossa jumalattomuudesta tehtiin hyve, muotoutui vääristyneitä humaanisuuden malleja. Yksi niistä on se, että ihmiselle, joka on vakavasti sairas, ei kerrota totuutta hänen diagnoosistaan, vaan salataan se häneltä tarkasti. Tällaisen valheellisen toimintatavan virhe on selvä: riistetään sairastuneelta mahdollisuus suunnata voimansa parantumiseen ja viedään häneltä myös mahdollisuus valmistautua kuolemaan silloin, kun se on väistämättä edessä. Mutta meillä kristityillä ei ole muuta tietä kuin puhua totta. Olipa totuus sitten minkälainen tahansa. Mutta miten kertoa vakavasta syöpäsairaudesta lapselle? Se totuus on kova. Mutta se on kerrottava.

Me olemme usein tavanneet syöpäosastolla vanhempia, jotka kerta kaikkiaan kieltäytyvät kertomasta lapselleen hänen todellista sairauttaan. Heidän lapsensako siis on onnellisessa tietämättömyydessä? Ei sinne päinkään. Aikuisten keskusteluista, toisten lasten sairauksien kuulemisesta pienet potilaat tajuavat nopeasti, mitä tautia täällä sairastetaan. Ja heidän mielissään syntyy logiikka: ”Toiset lapset tietävät, että heillä on syöpä, eivätkä he sure, koska heidät parannetaan. Mutta minulta salataan minun sairauteni – siis minulla on jotain pahempaa, jota ei voida parantaa. Minä kuolen pian.” Lapsi lakkaa taistelemasta, vaipuu masennukseen. Hyvä jos vanhemmat suostuvat lääkärien kehotuksiin ja rohkenevat avata vakavan ja totuudellisen keskustelun poikansa tai tyttärensä kanssa. Seuraavana päivänä et ole tuntea lasta. Hän iloitsee elämästään ja on täynnä päättäväisyyttä taistella sen puolesta. Tuntuuko tämä ristiriitaiselta? Ei ollenkaan. Rehellisyys on luottamuksen ehto aikuisten ja lasten välillä, viimeiseen asti kestävän luottamuksen. Se on rakkauden ehto. Valheessa, vaikka miten kauniista aikomuksista rakennetussa, ei koskaan kasva toivo eikä usko. Onhan Jumalakin, johon me uskomme, TOTUUS.

Elämä

Jumala näkyy täältä paremmin. Hänet oli helpompi olla huomaamatta jokapäiväisen elämän kiireiden keskellä. Täällä Hänen läsnäolonsa tuntuu – ei Taivaallisella valtaistuimella, vaan Ristillä…

Me olimme ehkä riidoissa Luojamme kanssa, esitimme Hänelle järjettömiä, riippumattoman ja ylpeän ihmisen kysymyksiä. Mutta muutama päivä tällä osastolla muuttaa kaiken. Maailma jää sairaalan seinien ulkopuolelle. Tyhjät järjettömät kysymykset karisevat. Olemme vastatusten kasvoista kasvoihin Vapahtajamme kanssa.

Jokaisella perheellä, lapsella, äidillä on oma aikansa tähän kohtaamiseen. Kiirehtiminen ei kannata. Yritykset kertoa Kristuksesta valuvat tyhjiin, ei niitä oteta vastaan niiltä, jotka tulevat terveiden ja hyvinvoivien maailmasta. ”Ei minulla ole oikeutta saarnata niille, joista pidän huolta. Sehän olisi kuin tekisin uskolla kauppaa: autan potilasta, ja hän tuntee velvollisuudekseen rukoilla niin kuin minä haluan… Siksi en kerro Kristuksesta ennen kuin he itse kysyvät minulta. Minä vain teen kaikkeni, että minun kauttani edes vähän loistaisi Hänen valoaan toisille”.

Miksi meidän tulisi aina pyrkiä puhumaan Jumalasta? Onhan sanottu:

”Älköön moni teistä pyrkikö opettajaksi” (Jaak.3:1)

Ja vielä on sanottu:

”Loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Taivaallista Isäänne” (Matt. 5:16)

Tärkein todistus näille lapsille ei ole, että luemme heidän kanssaan Raamattua tai opettelemme käskyjä. Tärkein todistus on elää heidän rinnallaan, jakaa heidän kipunsa, tulla heille apuun, yhdessä iloita voitoista. Olla vierellä – ilman taka-ajatuksia. Kuten on vierellä Jumala, joka on sanonut itsestään, että Hän on ELÄMÄ.

Ovi

Mutta on tilanteita, kun lääkärit eivät voi auttaa… Kuolema… Kuinka toimia silloin, kuinka puhua kuolemasta heidän kanssaan? On pelottavaa olla kuolevan vierellä. Mutta jättää ihminen kuolemaan yksin, se olisi sietämättömän alhaista. Kuinka kertoa heille toivosta, muistuttaa Jumalan Maailmasta niin, ettei se kuulostaisi valheelliselta? Eivätkö he tunnekin täydellistä epätoivoa siitä, että niin nuorella iällä joutuvat jättämään elämän? Kysyin tätä isä Vladimirilta, joka on usein keskustellut kuolevien lasten kanssa.

”Lapset kokevat kuoleman aivan eri tavalla kuin aikuiset, he tajuavat paljon paremmin sen, että kuolema on siirtyminen toiseen maailmaan, eikä se heistä ole ollenkaan niin kauheaa. He eivät sure sitä, että heidän elämänsä maan päällä loppuu, enemmänkin he surevat eroa läheisistä ihmisistä. Monta kertaa sairaalassa olemme nähneet, että useinkaan me emme tuo sairaita lapsia Jumalan luo, vaan he tuovat meidät. Sairaudellaan, hauraalla elämällään, jopa kuolemallaan he opettavat, tukevat, lohduttavat meitä ja tuovat meidät Kirkon elämään.”

Saša oli 4-vuotias. Vanhemmat toivat hänet sairaalasta kotiin kuolemaan. Pian hän kysyi: ”Menemmehän huomenna kirkkoon?” Sašan vanhemmat olivat ortodokseja enemmänkin tavan vuoksi kuin todellisesta vakaumuksesta, ja olivat harvoin käyttäneet lapsia kirkossa. Kuolinpäivänsä aamuna Sašan jalkoja särki, hän itki, sitten rauhoittui, nousi tyynesti vuoteesta, hyvästeli kaikki, sanoi: ”Minä lähden pian, tehän tiedätte…”. Kävi takaisin vuoteeseen ja kuoli rauhallisesti.

11-vuotias Nataša, kun oli vähän toipunut vaikean vaiheen jälkeen, laittoi lopen uupuneen äitinsä nukkumaan ja kun oli varma, että äiti oli nukahtanut, alkoi siivota huonettaan ja kirjoitti runoja. Kaikki tämä hyvin rankan sytostaattihoidon aikana. Mutta hänen kohdallaan lääketiede osoittautui voimattomaksi. Nataša tiesi kuolevansa. Kun häntä vietiin viimeisen kerran teho-osastolle, lääkärit näkivät hänen puhuvan rauhallisesti jotain äidilleen. Hän pyysi äitiä kestämään – ja pyysi että äiti ei missään tapauksessa jättäisi isää, joka ei vielä uskonut Jumalaan. Natašan kuoleman jälkeen isäkin tuli Kristuksen luo.

13-vuotias Serjoža ymmärsi kaiken, mitä hänelle on tapahtumassa… Lääkäreiden onnistui jatkaa hänen elämäänsä vielä yhdellä vuodella, ja se vuosi oli täynnä kovia kärsimyksiä. Ehkä ei ollut järkeä jatkaa hänen kärsimystään? Mutta olisittepa nähneet, miten hänen silmistään loisti halu elää! Sitten hänen katseessaan alkoi heijastua enemmän ja enemmän kaipausta. Mutta joka kerta kun joku tuli hänen luokseen sairaalahuoneeseen, hän kiitti tulijaa katseellaan, kun ei voinut enää puhua – kiitti siitä, että häntä ei jätetty yksin, ei hylätty, että hänen elämänsä puolesta taisteltiin. Kuolemaansa edeltävänä päivänä Serjoža pyysi, että hänen luokseen tulisi pappi. Hän keskusteli kahden kesken isä Vladimirin kanssa. Ollessaan lähdössä tästä maailmasta ja tullessaan viimeisen kerran tajuihinsa, hän yritti lohduttaa itkevää äitiään, sanoi tälle, että mihinkään ei koske…

Mitä me voimme antaa näille lapsille? Auttakoon Jumala, että me itse voisimme oppia heiltä jotain! He odottavat vain, että me olisimme heidän vierellään. Että olemme valmiita laittamaan alusastian tai lukemaan kirjaa tai vastaamaan kysymykseen, tukemaan - ei sanoilla uskosta, vaan elävällä uskolla, vilpittömällä ja aidolla rakkaudella. Kaiken muun tekee sitten Hän, joka omalla kärsimyksellään avasi meille iankaikkisuuden. Hän joka itse on OVI ikuiseen elämään.

Usko

Ulkopuolisten ihmisten on vaikea ymmärtää, että ne 9 kuukautta, jotka täällä vietetään, eivät ole elämästä pois heitettyjä, vaan täyttä elämää. Äidit valmistavat osaston keittiössä lapsilleen lisäravintoa, juttelevat iltaisin pitkään keskenään, kampaavat toistensa hiuksia. Lapset, jotka on päästetty irti tiputuslaitteesta, ryntäävät leikkihuoneeseen. Heidän vauhtiaan joudutaan joskus hillitsemään. Mitä ihmeen sotahuutoja kuuluu käytävältä? Pojat ovat laittaneet pystyyn kasakkajoukon, ja siinä ovat mukana myös ne äsken tulleet, joiden ei pitäisi ollenkaan poistua huoneistaan. Äidit suostuttelevat atamaaneja huomaamatta sanojensa ristiriitaa: ”Eiväthän kaikki täällä ole yhtä terveitä kuin te!”

Elämän erityispiirre täällä on aika, joka tuntuu moninkertaisesti pidentyvän. Suonensisäisessä lääkityksessä tippaletkussa kiinni makaavan lapsen aika. Äidin aika, kun hän istuu levottomasti torkkuvan poikansa tai tyttärensä vuoteen vierellä, kun kaikki veriarvot ovat nollissa ja elämä hiuskarvan varassa… Tässä ajassa, tässä hiljaisuudessa, yksinäisyydessä, joka laskeutuu päällesi kestämättömänä painona, yhtäkkiä alat tuntea Läsnäolon. Ja ehkä ensimmäistä kertaa käännyt Hänen puoleensa rukouksen sanoin. Miltei jokaisella potilaspöydällä on pieni ikoni. Ensin ne seisovat samoilla sijoillaan. Sitten huomaat: niiden sijainti pöydillä alkaa vaihtelemaan. Niitä siis on otettu käsiin, on ajateltu, on ikonia katsellen käännytty sen Alkukuvan puoleen. Ja tapahtuu, että äidit iltaisin eivät kokoonnukaan keittiöön juttelemaan kaiken maailman asioista, vaan yhdessä rukoilemaan. Ja lapsi, ennen nukahtamistaan, katsoo pitkään kaularistiään ja sitten tiukasti puristaa sitä kädessään. Kun opit huomaamaan nämä ohikiitävien hetkien pienet ulkoiset merkit, ymmärrät, miten paljon näiden seinien sisäpuolella on USKOA.

Toivo

Tämä uskomisen alku on kätkössä ulkopuolisten katseilta, sen salaisuus on näiden lasten, heidän äitiensä ja hoitohenkilökunnan hallussa. Vasta sitten, kun pienet potilaat ja heidän vanhempansa pyytävät rukoilemaan kanssaan, vasta sitten kun he ovat tajunneet, että he juuri muodostavat Kirkon, vasta sitten on sanallisen opettamisen aika. Kaikkein tärkeintä on välttää imeliä valmiita fraaseja, asioiden esittämistä satuina ja ympäripyöreitä selityksiä. Nämä lapset pystyvät ottamaan vastaan kaikkein syvimmän: meidän edestämme vuodatetun Veren Uhrin Salaisuuden. Kanyylein läpikotaisin rei´itetyin suonin he tietävät verestä enemmän kuin kukaan meistä. He pystyvät ottamaan vastaan Salaisuuden, että kuolemaa ei ole. Salaisuuden, että kaikki on Jumalan käsissä ja että missään tapauksessa koskaan ei saa luopua toivosta.

Juhlat – nehän ovat parhaita aikoja, jolloin voi oppia iloitsemaan Herrassa – eikö Jumala olekin juuri sitä varten asettanut meille juhlat? Joulu- ja pääsiäisjuhliin tulevat kaikki, jotka vain jotenkin pääsevät liikkeelle, jotkut tiputuslaitteiden kanssa, jotkut suojamaskeissa. Ne jotka eivät voi nousta vuoteesta, tietävät: heidänkin luokseen tullaan, toivotetaan hyvää juhlaa, tuodaan lahja ja muistetaan, ei jätetä yksin!

Oli lähestymässä vuosi 2000 Kristus-lapsukaisen syntymästä. Televisiosta ja uudenvuoden onnittelukorteista meitä vastaan pällistelivät hirmuisten lohikäärmeiden naamat. (Venäjälle on pesiytynyt tapa ottaa vastaan uusi vuosi jonkinlaisen kiinalaisen horoskoopin merkeissä, jossa jokainen vuosi on omistettu jollekin eläimelle, milloin tiikerille, milloin kukolle, milloin lohikäärmeelle jne. – suom. huom.) Me sairaalassa päätimme tehdä oman vastavetomme tälle pakanalliselle hullutukselle. Omalla joulukuvaelmallamme.

Enkeli oli jo tuonut paimenille Hyvän Sanoman, oli kaikunut ”Jouluyö, Juhlayö” (tätä laulua lauletaan myös venäjäksi – suom. huom.) Yhtäkkiä huoneeseen syöksyi valtava lohikäärme. Sen pää oli muotoiltu suurensuuresta ilmapallosta ja paperinen vartalo laahasi maata monta metriä pitkänä. Lohikäärme julisti tämän vuoden säännöt, julisti, että kaikki tänne kokoontuneet kuuluvat hänen hallintaansa, eivätkä vastasyntyneen Lapsen valtaan.

”Ihmiset ovat ilmoittaneet, että tämä vuosi on minun! He ovat unohtaneet syntyneen Lapsen, he juhlivat minua! Minä olen voittanut!”

”Ei”, huutaa Enkeli, ”on tullut sinun tappiosi hetki!”

”Kuka on minua vahvempi? Kuka voi taistella minua vastaan?”

”Nämä”, Enkeli osoittaa istuvia lapsia.

”Nämäkö?”, lohikäärme nauraa hohottaa, ”nämähän ovat pieniä! Heikkoja! Sairaita!”

”Niin, syntyneen Lapsukaisen voimalla nämä pienet ja avuttomat voittavat tämän maailman vallan. Pieni ja heikko on Kristuksen lauma, mutta sinä et pysty sitä voittamaan!”

Ja kanyylien aiheuttamista mustelmista sinisellä kädellään yksi pienistä esiintyjistä tarttuu miekkaan ja iskee lohikäärmeeltä suoraan pään puhki. Koska on olemassa voitto, jonka saatuasi et enää pelkää mitään. Et edes pelottavaa sairautta. Sillä Kristus toi maailmaan vielä yhden suurenmoisen lahjan – TOIVON.

Rakkaus

Ja sitten on juhlassamme kaikkein tärkein hetki. Se mitä ei voi korvata mikään saarna eikä mikään kertomus. Kirkon elävän elämän hetki. Lapsi tulee henkilökohtaiseen kohtaamiseen Kristuksen kanssa. Eukaristia – Vapahtajan Ruumiin ja Veren osallisuus. Pappi on tullut osastolle. Kaikki liikkeelle kykenevät lapset ja myös heidän äitinsä ovat kokoontuneet yhteen huoneeseen, joka nyt käy ahtaaksi. Jokainen yksitellen menee papin luo Synnintunnustukselle. Sitten pappi ottaa käsiinsä Maljan… Ei ole enää potilaita, ei lääkäreitä, ei äitejä. Kaikki ja kaikissa on Kristus. Hiljaisuudessa, leivän ja viinin muodossa, tapahtuu Kohtaaminen. Ja siinä Kohtaamisessa saa korkeimman täyttymyksensä niin lääkäreiden unettomat yöt, vuorotellen lasten luona päivystävien äitien väsymys, ohuisiin suoniin neulan taituroivien sairaanhoitajien hellät kädet, kuin myös 5-vuotiaan Katjan silmät, kun hän vaivoin nousee vuoteestaan mennäkseen itkevän tädin luo jonka lapsi vasta on tullut osastolle ja sanoakseen tälle:

”Täti, älkää itkekö, kaikki tulee olemaan hyvin!”

Koska, Jumala, jonka me kohtaamme täällä, sairaalassa, todella on RAKKAUS.


(lähde: http://www.miloserdie.ru/index.php?ss=20&s=23&id=870 "ХРИСТОС В БОЛЬНИЧНОЙ ПАЛАТЕ Дети с онкологическими заболеваниями: встреча с Богом" / julkaistu 15.11.2004.)