Sodan jälkeinen ukrainalainen uskonnollinen sovinto?

Sodan jälkeinen ukrainalainen uskonnollinen sovinto – CEMESin vetoomus

CEMES

CEMES

CEMES, ekumeenisten, missiologisten ja ympäristötutkimusten "Metropolitta Panteleimon Papageorgiou" -keskus, on voittoa tavoittelematon tutkimuskeskus, jonka tavoitteena on tarjota tieteellisiä tutkimuspalveluita, tutkimuksia, konferensseja ja julkaisuja, jotka edistävät ja vahvistavat teologisesti kaikkia ekumeenisia, kristittyjen ja uskontojen välisiä uskontodialogeja, vahvojen siteiden pitämistä muiden ekumeenisten keskusten ja instituutioiden välillä, kirkon lähetystoiminnan tukemista ekumeenisessa liikkeessä ja ympäristötietoisuuden kasvattamita. CEMES on järjestänyt tärkeitä tieteellisiä konferensseja tärkeimmistä nykyajan kysymyksistä, kuten sukupuolikysymyksistä, uskontojen välisestä dialogista, ekumeenisista sekä kirkon ja valtion suhteista, talous- ja pakolaiskriisistä, ympäristöetiikasta sekä äskettäin pandemiaa käsitteleviä webinaareja. Se on julkaissut 36 kirjaa näihin aiheisiin perustuen. Keskuksessa on myös ortodoksisen ekumeenisen teologian etäverkkomaisteriohjelma, jota lukuvuonna 2020-2021 isännöi International Hellenic University (IHU).

1.

Ekumeeninen, missiologinen ja ympäristötutkimuksellinen keskus CEMES (Center of Ecumenical, Missiological and Environmental Studies ‘Metropolitan Panteleimon Papageorgiou’) on uskollisena kutsumukselleen ja näkemykselleen suunnannut kaikki tieteelliset hankkeensa ortodoksisen ykseyteen, josta on tullut haavoittuvaisempi ja se on kärsinyt vakavasta iskusta, joidenkin kirkkojen päätöksestä olla osallistumatta kauan odotettuun ja lähes vuosisadan ajan valmisteltuun yleisortodoksiseen synodiin (yleiseen kirkolliskokoukseen). Tilanne paheni entisestään Moskovan patriarkaatin (MP) päätöksen jälkeen, kun se katkaisi eukaristinen yhteyden Ekumeenisen patriarkaatin (EP) ja Ukrainan ortodoksisen kirkon (UOK-EP) tunnustaneiden kirkkojen kanssa, ja viimeksi (joulukuussa 2021) Venäjän luodessa eksarkaatin Aleksandrian patriarkaatin kanoniselle alueelle.

Jo ennen UOK-EP:n perustamista CEMES oli käynnistänyt hankkeen Ukrainan yhdestä ja yhtenäisestä ortodoksisesta kirkosta. Tätä tutkittiin triptyykillä ”Primacy-Conciliarity-Autocephaly” (Ensisijaisuus – Yhteenkuuluvuus – Autokefalia), ja loppuraportti julkaistiin huhtikuussa 2019 otsikolla ”Peace on Earth and Orthodox Unity (Rauha maassa ja ortodoksinen yhtenäisyys). Vetoomus ortodoksiselle akateemiselle yhteisölle”. Raportissa korostettiin tarvetta harkita "todelliseen tilanteeseen" perustuvia "pragmaattisia ehdotuksia" ottaen huomioon, että ukrainalaiset ovat "avoimia tiiviimmälle suhteelle ja jopa yhteistyölle naapurimaidensa kanssa" ja edetä "kulttuuriyhteistyöhön, ideoiden vaihtoon ja nuoren sukupolven mukaantuloon” kaikilta kirkkojen osalta kohti keskinäistä rikastumista sosiaalisella ja humanitaarisella alalla.

2.

Venäjän Ukrainaa vastaan käymän sodan valossa jotkut CEMESin jäsenet ilmaisivat syvän huolensa niin sanotusta "Russkii Mir" ("venäläinen maailma") ideologiasta (lyhenne uskonnollisesta ja maallisesta imperialismista), joka on monessa suhteessa vastoin pyhän ja suuren neuvoston lähetysasiakirjan ”Ortodoksisen kirkon tehtävä nykymaailmassa” ja ortodoksisen sosiaalisen eettistä käsittelevän asiakirjan ”Maailman elämän edestä” sovittelevaa ja antinationalistista sisältöä. Asiakirja julkaistiin vuonna 2020.

Todellakin, eukaristisen yhteyden katkeamista MP:n ja neljän autokefalisen kirkon välillä, jotka tunnustivat UOK-EP:n ja sen päämiehen, metropoliitta Epifanin, ei pitäisi nähdä yksittäistapauksena. Moskovan patriarkaain poissaolon vuoden 2016 pyhästä ja suuresta kirkolliskokouksesta, sen alkuperäinen veto-oikeuden sovittelua edeltävän autokefaliaa koskevan asiakirjan loppuun saattamisesta ja Venäjän Afrikan eksarkaatin perustamisen, ovat monet ymmärtäneet eskaloitumisena panortodoksisen yhtenäisyyden uuden mallin luomiseksi.

Tältä osin on väitetty, että enyisaikoina laaditust pyhät kanonit eivät pysty ratkaisemaan nykyisiä ja monimutkaisempia tilanteita, jotka on luotu uusissa poliittisissa ja geopoliittisissa yhteyksissä. Ne, jotka noudattavat tätä ajattelutapaa, eivät ehkä mene niin pitkälle, että he hylkäisivät muodollisesti vanhan ekumeenisten kirkolliskokousteen luoman kanonisen perinteen, vaan he ehdottavat mallia kirkon ykseydestä ilman ”First-Protosia” (ensisijaisuutta), toisin sanoen ilman kunnioitamisen ja palvelun ensisijaisuutta (ja tietyin etuoikeuksin), joita kaikki ortodoksit poikkeuksetta (ja ilman teologista vasta-argumenttia) noudattavat kaikilla kirkon elämän tasoilla (hiippakunnallinen, alueellinen). CEMES ei väitä, että meidän on noudatettava orjallisesti pyhiä kanoneja ilman, että niiden sisältöä kontekstualisoidaan (merkitään tai tulkitaan olevaan kontekstiin soveltuvaksi ). Se pikemminkin viittaa siihen, että meidän on säilytettävä kanoninen perinteemme uskollisesti, mutta silti dynaamisesti tulkittuina. Muuten, on olemassa vaara joutua protestanttiseen tapaan paikallisten, itsenäisten/kansallisten ortodoksisten kirkkojen konfederaatioon, mikä on lähes väistämätöntä, jos ehdotus "jätetään kanonit menneisyyteen" voittaa. Ja jos näin tapahtuu, ei voida enää puhua "yhdestä kirkosta", jonka tunnustamme uskontunnustuksessa, vaan jostain ortodoksiselle kirkollisuudelle vieraasta. Valitettavasti useiden vuosisatojen ajan Rooman kanssa tapahtueen yhteyden katkeamisen (suuren skisman) jälkeen 1000-luvulla monet ortodoksiset ovat tiedostamatta kehittäneet "negatiivista" identiteettiä: heille ortodoksisuus ei ole sitä, mitä perinne on jättänyt hänelle perinnöksi, vaan sitä, mitä muut, pääasiassa katolilaiset, eivät ole. Toisin sanoen: Ortodoksisuus on synodaalinen kirkko ilman ensisijaisuutta, toisin sanoen ilman kirkon maailmanlaajuisen yhtenäisyyden näkyvää ilmaisua.

Nykyään synodaalisuus ei ole enää tabu paavin ensisijaisuuden käytölle: paavi Franciscus on korostanut, että "vuoropuhelussa ortodoksisten veljiemme ja sisartemme kanssa meillä katolilaisilla on mahdollisuus oppia lisää piispan kollegiaalisuuden merkityksestä ja heidän kokemuksestaan synodaalisuudesta” (Evangelii Gaudium, 246). Sama korrelaatio (tai keskinäinen riippuvuus) ensisijaisuuden ja synodaalisuuden välillä kaikilla kirkon elämän tasoilla vahvistettiin virallisessa ortodoksis-katolisessa dialogissa (katso Ravennan ja Chietin asiakirjat). Siten joidenkin ortodoksien kieltäytyminen hyväksymästä näkyvää päätä (”First-Protos”, ei lainkäyttöalueen vaan ykseyden palvelemisen kannalta) tuhoaa kirkon ykseyden perustan. Ehdoton välttämättömyys pitää ”First-Protos” yleismaailmallisella, universaalisella tasolla, enimmäkseen sen olemassaolon valossa kaikilla muilla tasoilla (hiippakunnallinen, metropoliittakunnallinen), riistää väistämättä johdonmukaisuuden kirkkomme maailmanlaajuisesta todistuksesta. Millä tahansa uudella käsityksellä kirkon ykseydestä, joka perustuu valtaan tai "lukumääräiseen" ylivoimaisuuteen, sellaisena kuin sitä tällä hetkellä edistetään, tai jopa sillä perusteella, että kirkko on hallitsevan valtion tai imperiumin pääkaupunki, voi tuskin olla sellaisenaan välitöntä kanonista tai kirkollista vaikutusta.

3.

Ukrainan uskonnollinen olotila on äärimmäisen tärkeä, ei pelkästään Venäjän hyökkäyksen, toisin sanoen toisen ortodoksisen valtion aggression, eikä Ukrainan geopoliittisen aseman vuoksi. Nykyinen Ukraina oli menneinä vuosisatoina itäisen ja läntisen kristinuskon, kahden teologisen ja hengellisen päävirran, eli ortodoksisuuden ja katolisuuden, kohtaamisen – tai törmäyksen – areena. Nykyään siitä on tullut maa, jossa menneet haavat voivat joko pitkitää kirkon vahingoittunutta kuvaa ja sen todistusta maailmalle tai parantaa sovintoprosessin kautta, joka voisi johtaa kristinuskon ylipäätään uuteen ekumeeniseen aikakauteen ja – miksi ei – kirkon yhtenäisyyden palauttamiseen.

Ironista kyllä, autokefalian myöntäminen UOK-EP:lle ja Ukrainan sota ovat saaneet aikaan laajemman ekumeenisen herätyksen; uskonnollinen sovinto Ukrainassa on nyt mahdollisempi kuin ennen sotaa. Tältä osin ei pidä jättää huomiotta Ukrainan kreikkalaisen katolisen kirkon (UKKK) panosta, joka ilmaisi avoimesti näkemyksensä Ukrainan autokefalian puolesta.

Kreikkalaiskatoliset kirkot ovat historiallisesti kehittyneet sillä maantieteellisellä alueella, jolla nykyinen Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti on käynnissä. Monet ortodoksiset uskovat nyt, että nämä kirkot eivät ole enää esteitä Ukrainan yhteiskunnan rauhalle, vaan kristillisen yhteisen todistuksen ja yhteistyön vankkoja päähenkilöitä. Siten Ukrainan kreikkalaiskatolinen yhteisö, joka on aiemmin ollut ongelma Ukrainan/Venäjän historiassa, on yksi tärkeimmistä toimijoista yhteiskunnallisen vakauden ja ekumeenisten suhteiden edistämisessä tavalla, jota jopa Euroopan parlamentin "Balamandin julistus" (1993), virallinen ortodoksinen ja katolinen vuoropuhelu ei onnistunut varmistamaan.

4.

Mitä tulee kanonisiin vaiheisiin, käytännön ehdotus Ukrainan ortodoksisuuden sovittamiseksi voisi olla "kaksoistoimivallan" väliaikainen ratkaisu. Vaikka tämä asema ei ehkä olekaan täysin kanoninen – jopa ortodoksisessa diasporassa sillä on väliaikainen valta – se näyttää ainoalta toteuttamiskelpoiselta ratkaisulta, joka vähentää viimeisen 30 vuoden aikana kehittynyttä vihaa, joka on pahentunut kahden viime vuoden aikana. Tämä voisi varmistaa Ukrainan kahden ortodoksisen kirkon koskemattomuuden, niiden synodaalisen perustuslain, ensisijaisuuden olemassaolon kummassakin niistä sekä kahden hallintoelimen halukkuuden olla yhteisön ja yhtenäisyyden asiamiehiä, ei hajaannuksen eikä kilpailun. Ekumeenisen patriarkaatin ensisijaisuus ei velvoittaisi liittymään UOK-EP:hen, vaan se olisi kanonisena suojana niille hiippakunnille (seurakunnille), jotka eivät aluksi halua liittyä kumpakaan kirkosta. Lisäksi Ekumeenisen patriarkaatin kanoninen väliintulo saatiin päätökseen vuonna 2019, kun se myönsi autokefalian, palautti miljoonien ukrainalaisten uskovien kanonisen aseman ja näki Ukrainan kirkon olemassaolon yhtenäisyyden ja yhteyden heijastukseksi.

Toinen väliaikainen ratkaisu voisi olla epävirallisen synodisen kirkollisen rakenteen luominen UOK-MP:n ja UOK-EP:n yhteisen sopimuksen jälkeen. Tämä saattaa olla Ukrainan ortodoksisten välisen sovinnon kairos, oikea hetki, varsinkin sen jälkeen, kun monet UOK-MP:hen kuuluvat hiippakunnat ja seurakunnat eivät ole jatkaneet Moskovan patriarkka Kirillin muistelemista jumalanpalveluksissa, koska patriarkka ei tuomitse Venäjän sotaa Ukrainaa vastaan.

Tämä voidaan saavuttaa, jos oetaan käyttöön Ekumeenisen patriarkaatin ja Kreikan autokefaalisen kirkon välisen vuoden 1928 sopimuksen malli, jonka mukaan Kreikan niin sanotut "uudet maat" saivat väliaikaisesti hallinnoida Kreikan autokefaalista kirkkoa, ts. muodostavat kuudella Ekumeenisen patriarkaatin piispalla ja kuudella Kreikan autokefalisen kirkon piispallalla pysyvän pyhän synodin, tärkeimmän toimeenpanevan hallintoelimen. Toisin sanoen, sekä UOK-MP:n että UOK-EP:n tulisi jättää syrjään siviilikirkollinen kiistansa ja sopia voimansa yhdistämisestä ortodoksisessa kristillisessä todistuksessaan. Tänä väliaikana voidaan perustaa kirkon hallinto pysyvällä synodilla, joka koostuu kaikista ortodoksisista hierarkeista, täsmälleen sen mallin mukaisesti, joka toimii täydellisesti Kreikan kirkossa. Kaikki tämä toivottavasti laajentamalla synodaalisuutta "kuninkaalliseen pappeuteen" (sekä vihittyihin että maallikoihin) ja kaikille kirkollisen elämän tasoille, kunnes saavutetaan täysimittainen sovinto ja kypsyys ja lopulta syntyy aidosti yhtenäinen ortodoksinen kirkko Ukrainassa. Sellaiset tai vastaavat ratkaisut voivat sovittaa lyhyessä ajassa kaikki Ukrainan ortodoksit hyväksymään toisensa ja olemaan taistelematta keskenään ja olla esimerkkinä muille ortodokseille ja koko maailmalle siitä, mitä kristillinen rakkaus todella tarkoittaa!

(lähde: https://orthodoxtimes.com/a-post-war-ukrainian-religious-reconciliation-an-appeal-by-the-cemes/)

Alkuperäisen nyt referoidun teksin on kirjoittanut tohtori Nikolaos Dimitriadis, joka on maailman uskontojen professori ja CEMESin presidentti.