Suomen ortodoksit halusivat häivyttää venäläisen ikoniperinnön (väitös)
Kohteesta Ortodoksi.net
Ikkunoita ikonien ja kirkkoesineiden historiaan. Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon esineellinen kulttuuriperintö 1920–1980-luvuilla
Väitös taidehistorian alalta
Väittelijä: Katariina Husso
Väitösaika ja –paikka: 30.9.2011, Seminaarinmäki, Juomatehdas, JT 120 , Jyväskylä
FM Katariina Husson taidehistorian väitöskirjan "Ikkunoita ikonien ja kirkkoesineiden historiaan. Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon esineellinen kulttuuriperintö 1920–1980-luvuilla" tarkastustilaisuus. Vastaväittäjänä toimii professori emerita Kaija Heikkinen (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena professori Annika Waenerberg.
Sisällysluettelo
Jälleenrakennuskauden esineiden historiaa
Katariina Husso tarkastelee Suomen ortodoksisen kirkon esineellisen kulttuuriperinnön historiaa etenkin 1950–1960-lukujen jälleenrakennuskaudella. Sen aikana luovutetusta Karjalasta ja Petsamosta evakuoituja ikoneja, kirkkoesineitä ja -tekstiileitä palautettiin kirkolliseen käyttöön ja sijoitettiin museoon. Husso kuvaa, kuinka esineistön siirrot kirkollisten esineiden varaston, seurakuntapyhäkköjen, Ortodoksisen kirkkomuseon, Konevitsan luostarin ja Valamon luostarin välillä jatkuivat aina 1970-luvulle saakka.
"Paluu perinteeseen"
Sodan seurauksena hajalleen joutuneen esinekokonaisuuden uudelleensijoittelun motiivit ja toimet paljastavat kirkkokunnan sisäisiä kulttuuripoliittisia linjauksia, jotka liittyivät sekä kansallisiin että modernistisiin pyrkimyksiin. Suomalaisuuden korostaminen ja tuolloin ongelmalliseksi koetun venäläisyyden häivyttäminen alkoivat jo 1920-luvulla ja jatkuivat myös sotien jälkeen. Jälleenrakennuskaudella kansallisuusdiskurssi punoutui Suomeen rantautuneeseen keskusteluun uudesta ikonimaalauksesta. Sen keskeisenä ajatuksena oli ”paluu perinteeseen”, mikä nosti kirkkotaiteen esikuviksi muinaiseen Bysantin ja keskiajan Venäjän taideperinnön.
Ikonit taide-esineinä
Pian sodan jaloista pelastettuja kirkkoesineitä alettiin arvioida uusien modernististen ihanteiden valossa: ikoneita ja muita kirkkoesineitä ei nähty enää ainoastaan liturgisina esineinä, vaan myös taide- ja museoesineinä. Tämä merkitsi myös ikonien sijoittumista modernistiseen taidekaanoniin. Kun ortodoksisen kirkkotaiteen ihanteiksi oli nostettu vuosisatojen takaiset esikuvat, sodan tuhoilta pelastettujen pyhäinkuvien taiteellista ja teologista arvoa vähäteltiin, koska suurin osa niistä edusti myöhäisempää 1700–1900-luvun alun taidetuotantoa.
Suomalaisen identiteetin korostaminen
Muutokset liittyvät Suomen ortodoksien mukautumiseen maallistuneeseen sodanjälkeiseen yhteiskuntaan, jossa he olivat pieni uskonnollinen vähemmistö. Koska kirkko halusi korostaa suomalaista identiteettiään, venäläinen kulttuuriperintö pyrittiin häivyttämään ja tilalle tuotiin Bysantin perintöä korostava diskurssi. Ideologinen yritys ”palata perinteeseen” sidottiin kansallisen jälleenrakennusajan kirkkotaiteen projektiin. Lopputuloksesta syntyi kaksitahoista kulttuuripolitiikkaa: Yhtäältä pelastetun kirkollisen esineistön antikvaarinen ja kulttuurihistoriallinen arvo tunnustettiin, mutta toisaalta vanha esineellinen kulttuuriperintö nähtiin ennen muuta historiallisena taakkana.
Väittelijä
Katariina Husso (synt. 1971 Kuopiossa) kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Torkkelin lukiosta 1990. Filosofian maisteriksi hän valmistui Jyväskylän yliopistosta vuonna 2001. Husso on työskennellyt mm. taidehistorian assistenttina ja taidehistorian valtakunnallisen tutkijakoulun tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksessa 2002–2007. Nykyisin hän työskentelee Lapinlahden taidemuseon amanuenssina
Lisätietoja: Katariina Husso, katariina.husso(at)gmail.com
(Jyväskylän yliopiston tiedote)
(-> In English)