Toiminnot

Uskonnon käsite 2

Ortodoksi.netista

Tämä on tekoälyn modernisoima ja muotoilema artikkeli rovasti Dimitri Padalkan oppikirjasta (vuodelta 1941) "Uskonoppi", sek kohdasta I. Uskonnon käsite.


Ortodoksisen kirkon uskonoppi

I. Johdannolliset tiedot

1. Uskonnon käsite

Ihmiskunnan olemukseen on kautta aikojen kuulunut uskonto – eikä se ole kadonnut nykyaikanakaan.

Tieteellisessä kielessä käytetty sana uskonto pohjautuu latinan sanaan religio, joka oli käytössä jo muinaisina aikoina. Varhaiskristitty kirjailija Lactantius (k. 330) selitti, että religio juontuu verbistä religare, joka merkitsee ”sitoa” tai ”yhdistää”. Tämän perusteella uskonto voidaan ymmärtää eläväksi ja järjelliseksi yhteydeksi Jumalan ja ihmisen välillä – yhteydeksi, joka sitoo heidät toisiinsa.

Tällaista käsitystä uskonnosta tukevat myös Raamatun pyhät kirjoitukset. Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa Jumalan ja ihmisen suhdetta kuvataan liittona (esimerkiksi 1. Moos. 17:7–14; 2. Moos. 19:5–6; Hepr. 8:8).

Jotta tällainen liitto voisi syntyä, tarvitaan kahta asiaa: ihmisen pyrkimystä kohota Jumalan luo sekä Jumalan laskeutumista ihmisen luo. Tässä kohtaamisessa on uskonnon syvin ydin ja perusta.

Vain sellainen uskonto, joka perustuu tähän Jumalan ja ihmisen todelliseen yhteyteen ja joka on Jumalan ilmoittama, voidaan varsinaisesti kutsua uskonnoksi. Niin sanottuja luonnonuskontoja voidaan nimittää uskonnoiksi vain siinä mielessä, että niissä ihmiset ilmaisevat sisäistä kaipuutaan ja pyrkimystään yhteyteen jumaluuden kanssa. Mutta koska niissä ei ole todellista Jumalan ja ihmisen välistä liittoa, ne eivät ole uskontoja sanan täydessä merkityksessä.

Uskonnon tunnusmerkit

Uskonnon pysyvän ja yleisen arvon, kaikissa sen muodoissa ja kehitysvaiheissa, muodostavat seuraavat tunnuspiirteet:

  1. Usko persoonalliseen Jumalaan tai jumaliin.
    Ihmiset ovat kaikkialla uskoneet jumalallisiin olentoihin, jotka ovat tavalla tai toisella yhteydessä ihmiseen – joko hyvyyden tai rangaistuksen kautta. Kaikilla kansoilla esiintyy käsitys jumalallisesta persoonasta, vaikka käsityksen syvyys ja kirkkaus vaihtelevat.
    Jopa niissä uskonnoissa, joissa palvotaan elotonta luontoa tai esineitä (fetisismi), säilyy ajatus jumaluuden persoonallisuudesta: luonnon kappaleet koetaan elollisina ja salaperäisiä voimia sisältävinä.
  2. Usko näkymättömään, yli­aistilliseen todellisuuteen.
    Kaikkialla ihmiset ovat uskoneet, ettei oleva todellisuus rajoitu näkyvään maailmaan. Näkyvän todellisuuden rinnalla on olemassa toinen, näkymätön maailma, joka vaikuttaa ihmisen elämään ja kohtaloon.
  3. Usko ilmoituksen mahdollisuuteen.
    Ihmiset ovat kautta aikojen uskoneet, että korkeampi todellisuus voi ilmaista itsensä ihmisille. Tästä uskosta ovat syntyneet oraakkelit, mysteerit ja erilaiset uskonnolliset rituaalit – ne eivät olisi olleet mahdollisia ilman uskoa jumalalliseen ilmoitukseen.
  4. Usko Jumalaan järjellisenä ja moraalisena tahtona.
    Jumala ei ole vain kaikkivaltias voima, vaan myös moraalinen olento, joka vaatii ihmiseltä hyvyyttä ja oikeamielisyyttä. Kaikista uskonnoista löytyy lakeja ja käskyjä, jotka ilmaisevat Jumalan tahdon. Samoin niissä on usko siihen, että Jumalan tahdon noudattaminen tuo palkkion ja sen rikkominen rangaistuksen.
  5. Jumalan kunnioittaminen.
    Ihminen ilmaisee uskonnolliset tunteensa palvonnan kautta. Tätä ulkonaista kunnioittamisen muotoa kutsutaan jumalanpalvelukseksi tai uskonnolliseksi kultiksi. Se on olennainen osa kaikkia uskontoja.
    Kaikkialla esiintyy rukouksia, pyhiä kuvia, jumalanpalveluspaikkoja, uhritoimituksia, pappeja ja uskonnollisia laitoksia – toisin sanoen erilaisia tapoja ilmaista yhteyttä Jumalaan.
  6. Usko sielun kuolemattomuuteen ja elämään kuoleman jälkeen.
    Persoonalliseen Jumalaan uskova ihminen on lähes aina uskonut myös siihen, että elämä jatkuu kuoleman tuolla puolen. Tämä on kaikkien uskontojen keskeinen piirre.


Nämä kuusi kohtaa muodostavat uskonnon olennaisimmat ja pysyvimmät tunnusmerkit.