Lähdekoodi sivulle In memoriam: Jarmo Hakkarainen

'''Jarmo Hakkarainen 1955–2026'''
<!--

Isä Jarmo Hakkarainen (s. 4.2.1955) kuoli kotonaan yhtä luonnollisesti ja vähäeleisesti kuin vanha karhu kainuulaisessa metsässä, kun aika oli tullut täyteen. Hänen kuolinpäivänsä oli hyvin todennäköisesti 5.3.2026. Jarmo kuoli itselleen ominaisesti. Hän oli ajattoman maailman ihminen, jonka elämänkulkua moderni teknologia ei määrännyt. Jarmo ei koskaan kokenut tarpeelliseksi hankkia puhelinta, jolla voi surffailla netissä, somettaa tai lähettää hymiöitä. Hän käytti kaupungilla asioidessaan pelkästään käteistä, luki sanomalehdet paperisina Joensuun maakuntakirjaston lukusalissa eikä edes kokenut tarpeelliseksi hankkia itselleen tietokonetta tai sähköpostiosoitetta jäätyään vuonna 2019 eläkkeelle Itä-Suomen
yliopiston käytännöllisen teologian lehtorin toimesta. Suosikkipesäpalloseuransa Sotkamon Jymyn sekä kirkkokunnan uutisia hän kävi harvakseltaan lukemassa kirjaston ja Carelicumin asiakaskoneilta.

Jarmo myönsi auliisti, että askelten lyhentyessä ja vauhdin hiljentyessä haluttomuus hankkia elämää helpottavaa luottokorttia tai edes ottaa käyttöön pankkikortin lähimaksuominaisuutta oli ehdottomasti ja nimenomaan jääräpäisyyttä. Sittenkin on ilmeistä, että hän tunsi itsensä hyvää tarkoittavia ystäviä paremmin. Hän pysyi liikkeessä viimeiseen elinpäiväänsä saakka ja lähti joka aamu ”kylille”, ”asioille”, ”käppäilemään” tai ”kaapunnille”, jollei pakkanen ollut aivan liian pureva tai helle kertakaikkisen raaka.

Elämäntavan vanhanaikaisuudessa oli paljon sisäistä viisautta. Ihmisten kasvokkainen kohtaaminen oli Jarmon elämänfilosofia ja tavaramerkki. Kun Jarmon muistotilaisuudessa luettiin joensuulaisen Kauppaneuvoksen kahvilan suruadressi kahvilan nuorilta kainuulaisilta emänniltä, joita Jarmo vaativan työn ja talouden haasteissa tsemppasi, se sai saattoväen hymyilemään tyytyväisen liikuttuneena. Samoin meitä Jarmon nuorempia ystäviä helpotti ja sanomattomasti lämmitti, kun Jarmon toisen kantapaikan eli
Pullapuodin hurmaava Maarit-emäntä kertoi Jarmo kuoltua sikäläisen ”ukkoparlamentin” jäsenten Jarmolle tarjoamista autokyydeistä ja muusta ikätoverien vähäeleisestä huolenpidosta sekä omista tarkoista havainnoistaan Jarmon voinnista hänen viimeisinä elinpäivinään, jopa Jarmon ja pullapuotilaisten yhteisistä automatkoista Kainuuseen vuosien varrella. Tämä on kuva – kuten yksi Jarmon lukuisista suosikki-ilmauksista kuului – Jarmon mutkattomasta lämmöstä ja turvallisesta kodikkuudesta, joka oli meille itsellemmekin tullut vuosien myötä niin kovin tutuksi ja tärkeäksi, sekä siitä ihmisenkokoisesta ”kohtaamisen ja
jakamisen maailmasta”, jossa hän viihtyi ja kukoisti.

Mutkaton lämpö ja juureva ''no nonsense''-asenne oli tyypillinen Jarmolle myös Itä-Suomen yliopiston teologian osaston lehtorina. Ensin kirkkohistorian ja sitten käytännöllisen teologian lehtorina hän toimi siitä alkaen, kun teologian yliopistolliset opinnot Joensuussa vuonna 1988 käynnistettiin. Jokaisen uuden ortodoksisen teologian opiskelijan tuli suorittaa opintojensa alkajaisiksi isä Jarmon kurssi Johdatus liturgiseen elämään. Tosin sana ”suoritus” ei tähän yhteyteen erityisen hyvin sovi. Kurssin keskeinen sanoma oli nimittäin se, ettei teologian opintojen ydin ole jumalanpalveluskaavojen opiskelussa, kirkkokalenterin päivämäärien hallinnassa tai minkään muunkaan jumalanpalveluselämän ulkoisia muotoja koskevan tiedon omaksumisessa.

Siinä missä jonkun toisen opettajan piirtoheitinkalvoilla tai powerpoint-dioilla olisi ollut jonkinlaisia kaavioita tai käsitelistoja, isä Jarmo heijasti riemukkaan juhlallisesti taululle kuvan kirkossa seisovasta lapsesta. Se, että kurssin painopiste oli näin jossain aivan muualla kuin mihin yliopistolliset opintonsa vasta aloittaneet teologian opiskelijat
todennäköisesti olivat varautuneet, oli isä Jarmolta täysin tietoinen ja ohjelmallinen valinta, ja sellaisena se oli voimakas, jopa radikaali viesti tuleville kirkon työntekijöille. Rovasti, joka julistaa papinviitta päällään ja risti kaulassa ilmeisen vakavissaan, että lapsien ystävällinen kohtelu ja kirkkokahveilla yksin jääneen huomioiminen on sanomattoman paljon tärkeämpää kuin piispan käden suutelu, saa väkisinkin kirkon työhön tähtäävien teologian opiskelijoiden ajatukset liikkeelle. Vääjäämättä kurssi viestitti uusille opiskelijoille muutakin: sen, että he riittävät, olipa Uuden testamentin kreikan, uskontieteen, länsimaisen filosofian klassikkojen, eksegetiikan, dogmatiikan tai musiikinteorian kurssista sitten odotettavissa kiitettävä tai välttävä arvosana.

Luennoillaan (sekä kirjoituksissaan ja saarnoissaan) isä Jarmo korosti kirkon pyhien käytännön esimerkkiin ja opetukseen nojaten sitä, että kirkon tulee olla paikka, jossa ihminen löytää oman vapaan persoonansa ja alkaa kukoistaa sen ansiosta, että löytää turvallisen suhteen hyvään Jumalaan sekä aidon suhteen lähimmäisiin. Hänelle kirkon tuli olla kuin sairaala, joka tarjoaa tälle edellytykset, ja teologian terapeuttista tiedettä, jonka harjoittaminen kantaa hedelmää ihmisrakkauden todellisuutena.

Tässä hengessä isä Jarmolle askeesi ja himoista luopuminen merkitsivät ennen muuta toisten ihmisten kohtelemista rakkaudella – mutkattoman kauniisti, huomaavaisesti ja ystävällisesti, pyrkien kohtaamaan heissä todellisen ihmisen – sekä elämänasennetta,
jossa ei ole sijaa toisten yläpuolelle asettumiselle, alistamiselle tai hyväksikäyttämiselle, komentelunhalulle tai ilkeydelle. Paastosäädösten vahtaamista tai sellaista ”nöyryyspuhetta”, jossa ihminen pakkomielteisesti alentaa itsensä ”maailman
syntisimmäksi”, hän ei askeesiksi ymmärtänyt.

Vaikka isä Jarmon monien eleiden, ilmeiden ja äänenpainojen värittämä hyvin spontaani tapa luennoida oli kaikkea muuta kuin seesteisen hillitty, sille oli silti ominaista tietty pienimuotoisuus: Hän ei yrittänyt tehdä kuulijoihinsa vaikutusta nokkelilla kielikuvilla, intellektuaalisella pyörittelyllä, tunteisiin vetoavalla hartauspuheella tai muilla retorisilla
tehokeinoilla. Hän ei myöskään asettunut omine kokemuksineen puheensa keskiöön, vaan pääosassa olivat ne kirkon pyhät papit ja maallikot, jotka olivat Vanhan testamentin profeettojen tavoin puolustaneet puutteenalaisia ja sorrettuja, piispat, jotka olivat uskaltaneet panna henkensä uhalla kampoihin julmalle keisarille tai tsaarille, sekä munkit, jotka olivat palauttaneet luostarielämän keskiöön Jumalan rakkauden ihmettelyn ja rukouksen hiljaisen rauhan. Isä Jarmon luentojen – ja oikeastaan isä Jarmon koko elämän – motoksi olisi sopinut hyvin korinttilaiskirjeen kuuluisa katkelma:

''Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja
vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.''

Yhtä tärkeää isä Jarmon opetusta – käytännön liturgista teologiaa liturgisen teologian oppituntien jälkeen – oli se, että hänen työhuoneensa ovi oli aina avoinna kolkuttelijoille, ja että hän piti päivittäiset teetaukonsa nimenomaan teologian rakennuksen alakerrassa, Humpan pienessä kahvilassa, jonka kautta jokainen seminaarin suunnasta tuleva opiskelija yleensä luennoilleen vaelsi. Hyvin tyypillisesti amanuenssi Eevan ja opintosihteeri Kalevin pöydässä sivareissaan istuva Jarmo tervehti ystävällisesti jokaista tuttua kasvoa ja viestitti kiireettömällä, kaikkea muuta kuin ”tärkeällä” olemuksellaan, että häntä saa lähestyä ja ”häiritä”. Isä Jarmo ryhtyi myös mielellään puheisiin käytävällä tapaamiensa opiskelijoiden kanssa, pyrki murtamaan jään ja hälventämään turhan arkailun ja jännityksen. Seuraavalla kerralla hän saattoi jo kysellä miten kipeä jalka voi tai sairas perheenjäsen jaksaa tai muisti keskustelukumppaninsa lapsen nimen ja oli muutenkin kartalla monien opiskelijoidensa
erilaisista elämän huolista, murheista ja iloista, joista hänen pappis- tai opettajakollegansa yliopistolla, seminaarilla tai seurakunnassa olivat aika usein autuaan tietämättömiä.

Jarmo suri sitä, että monenlaista tiedollista ainesta suorastaan pursuavissa teologian opinnoissa tai seminaarin opetuksessa ei valmisteta tulevia pappeja ja kanttoreita tekemään yhteistyötä työparina, joka toimii toisiaan arvostaen ja kuunnellen, yhteen hiileen puhaltaen. Hän näki, että papin ja kanttorin välillä vallitsee liian usein jonkinlainen vallankäytön tai kyräilyn suhde, joka uuvuttaa heidät itsensä ja vääjäämättä heijastuu koko seurakuntaan. Myös tässä asiassa hän puhui esikuvaoppimisen tärkeydestä.

Hänellä ei riittänyt ymmärrystä niille papeille, jotka kyllä mielellään puhuvat saarnoissaan kaunopuheisesti paastomatkaansa yhdessä tekevästä seurakunnasta ja maalailevat, kuinka kirkossa seisova ihminen stikiiratekstejä kuunnellessaan täyttyy
vähitellen Kristuksen ylösnousemuksen ilolla niin, että alkaa loistaa pääsiäisen koittaessa kuin lamppu, mutta jotka eivät oikein uskalla ja osaa kohdata heiltä sielunhoidollista tukea hakevia ihmisiä, koska eivät oivalla, kuinka tärkeää on kiireetön lämmin läsnäolo sekä kokemus hyväksytyksi tulemisesta, jota ei tarvitse suorituksilla ansaita.

Jarmon opetuksessa toistuivat sanat jakaminen ja kohtaaminen. Hänen mukaansa pappi ei kuitenkaan voi antaa itsestään mitään, jollei ole kohdannut omia pelkojaan ja kipeitä paikkojaan sekä rehellisesti ja armollisesti niitä tutkiskellut. Ei ole
sattumaa, että hän antoi pappeutta käsittelevän kirjansa nimeksi Haavoitettu parantaja.

Piispuudesta Jarmo ei haikaillut, ja oli pariin kertaan kieltäytynyt kirkolliskokouksen edustajan pyytäessä lupaa asettaa hänet piispanvaalissa ehdolle. Vaikka Jarmon kirjoista voi ehkä saada sen käsityksen, ettei hän antanut suurta arvoa maalliselle psykoterapialle, tosiasiassa hän oli psykologisesti hyvin tarkkanäköinen.

Jarmo tiedosti, että kun kirkon elämä häiriintyy, siinä, aivan samoin kuin epäterveessä kodissa, vallitsevat kirjoittamattomat säännöt ”älä tunne, älä puhu, älä luota”. Hän oli hyvin selvillä siitä, että sielunhoitosuhteessa papista voidaan hakea kaikupohjaa omille pelkoon ja häpeään perustuville uskomuksille ja uhkakuville. Hän ymmärsi, kuinka valtava merkitys on
sillä, että ihminen – lapsi tai aikuinen – tulee nähdyksi ilman arvostelua, vaatimuksia ja odotuksia.

Epäilemättä tietyltä korkeudelta tarkasteltuna Jarmo saattoi toisinaan näyttäytyä myös viileänä ja kulmikkaana. Hän ei nimittäin säätänyt ajatuksiaan kohtaamiensa ihmisten arvoaseman mukaan. Jarmo oli vakaasti sitä mieltä, ettei kunnioitusta voi kirkossakaan vaatia, se ansaitaan. Häntä puistatti häpeällä kasvattaminen ja äkseeraus alttarissa. Hän ei voinut sietää maagista ritualismia suhteessa synnintunnustukseen. Kaikenlaiseen kirkossa ilmenevään kaksinaismoralismiin hän suhtautui vailla ymmärrystä ja katsoi sen myrkyttävän kirkon raitista ilmaa, oli kyseessä sitten epätasa-arvoinen, ”pärstäkerroinperusteinen” suhtautuminen papiston jäsenten toisiin avioliittoihin, tarve leimata pappispuolisojensa kanssa avioeroon päätyneet vaimot
”syypäiksi eroon” tai sellainen kirkon ulkoisen ja sisäisen julkisuuskuvan hallinnointi, jonka säännöt sisäistänyt pappi ”unohtaa” avioeroon päättyneestä ensimmäisestä liitostaan syntyneiden lastensa olemassaolon avautuessaan kirkon lehdessä perhe-elämästään. Myös silloin, kun oli kyse pappeudesta tai piispuudesta, Jarmolle oli toisin sanoen tärkeintä asketismi, jonka hän ymmärsi sellaiseksi toisten ihmisten kunnioitukseksi, joka ei salli tehdä heistä omien tavoitteiden välikappaletta tai pitää toisen ihmisen elämää alisteisena korkeimmillekaan päämäärille.

Toisin kuin monet pappiskollegansa, Jarmo ei antanut kiittämisen ja anteeksipyytämisen lihastensa surkastua, eikä hän antanut koskaan odotuttaa itseään. 

Ortodoksiseksi papiksi, joka oli äitinsä puolelta suojärveläistä Makkosten sukua ja jonka äidinäiti oli ollut nuorelle Jermeille rakas ja tärkeä perheenjäsen, Jarmo suhtautui silmiinpistävän välinpitämättömästi karjalaisuuteen. Jonkinlaisena uhmakkaan karnevalistisena vastavetona hän mieluummin painotti omaa kainuulaisuuttaan, sotkamolaisuuttaan ja isän puolelta perittyä savolaisuuttaan. Karjalaisuus ei ollut hänelle koskaan kirkkokahvipöydässä realisoitavaa ”pääomaa”, jolla tehdään
keskustelukumppaneihin vaikutus. Äidin puolen sukujuuristaan hän ei pitänyt minkäänlaista meteliä, vaikka siihen olisi ollut suorastaan ”tuhannen taalan paikka” – onhan Seurasaaren ulkomuseon kuuluisa karjalaistalo Pertinotša Jarmon äidin suvun vanha kotitalo. Häntä lähinnä tympi sanonta ”Ilo asuu Karjalassa”, jonka takaa hän tunnisti väkinäistä teeskentelyä ja kipeiden asioiden tukahduttamista. Aiheesta paljon puhuneen ja kirjoittaneen veljensä Pentin tavoin Jarmo tiedosti, että sodan jälkeen karjalaisten evakkojen elämää määrittivät paljossa särkyneisyys ja ylisukupolvisiksi periytyvät traumat, joissa ei ollut mitään
romantisoitavaa ja joiden vaientaminen ja piilottelu vain esti tarpeettomasta häpeätaakasta vapautumisen. Silloin harvoin, kun Jarmo karjalaisuutta jollakin tavoin kommentoi, puheessa saattoi vilahtaa jokin resignoitunut ilmaisu tyyliin ”pienille yhteisöille tyypillinen häiriökäyttäytyminen”.

Aivan toisenlaisesta perhetaustasta lähteneen ystävän näkökulmasta on silti aivan ilmeistä, että Jarmon uskonelämän koruton luontevuus ja ajaton orgaanisuus oli perua Jekaterina-mummilta. Oli kyseessä sitten vain pesäpallomatsin väliajalla syötävä makkara tai kahvilassa juotava teekuppi, Jarmo kiirehti aina ennen sen nauttimista lausumaan ”Kristus Jumala, tule ja siunaa palvelijasi teehetki/pesismakkarat, sinä, joka olet kaiken siunaaja ja pyhittäjä. Amen!”

Jarmon hautauspalvelus toimitettiin akatistoksen lauantaina Kajaanin Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Kirkon seinämaalauksiin kuuluu myös Jarmon suojeluspyhän, profeetta Jeremian ikoni. Se ei sijaitse alttarissa tai muulla paraatipaikalla, vaan johtuen siitä, että se oli kirkon maalausprosessissa unohtua kuvaohjelmasta, se ottaa jokaisen kirkkoon tulijan vastaan kirkon eteishuoneen seinällä varsin jarmomaisesti hymyillen.

Hautaan Jarmo laskettiin Sotkamon Pokrovan kirkon kauniilla, mustikkamättäiden reunustamalla kirkkomaalla.

'''Krista Berglund'''