Suonenjoen ortodoksinen kirkko

Uusi pyhäkkö, uusi alku – Suonenjoen rukoushuone Karjalan evakkojen hengelliseksi kodiksi

Suonenjoen rukoushuoneen ikonostaasi vuoden 1958 kuvassa. Lähde: Aamun Koitto 13–14/1958, s. 148. Kuvaa on muokattu.

Toukokuun 4. päivänä 1958 Suonenjoen Ritomäelle kokoontui monisatainen kirkkokansa. Piispa Paavali vihki Kristuksen kirkastumiselle pyhitetyn rukoushuoneen, jonka valmistuminen merkitsi paikallisille ortodokseille pitkän odotuksen täyttymistä. Karjalan kotiseutunsa ja pyhäkkönsä menettäneiden elämä oli saanut uuden kiinnekohdan.

Suonenjoen rukoushuoneen historia liittyy kolmeen toisiinsa kietoutuvaan kertomukseen: Suomen ortodoksisen kirkon sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, evakkojen kotiutumiseen uusille asuinsijoilleen sekä yhteisön hengellisen elämän vahvistamiseen. Rakennuksen seinät ja katto olivat välttämättömiä, mutta yhtä tärkeää oli se, mitä niiden suojissa saattoi jatkua ja kasvaa.

Jälleenrakennuksen vuodet muuttivat Suomen kirkollista karttaa

Sotien seurauksena huomattava osa Suomen ortodokseista joutui jättämään kotiseutunsa. Seurakuntien vanha maantieteellinen rakenne hajosi, ja ortodoksista elämää oli järjestettävä uudelleen eri puolilla maata. Karjalassa itsestään selvänä ympäristön osana ollut kirkko saattoi uudella asuinpaikkakunnalla puuttua kokonaan.

Vuoden 1950 jälleenrakennuslaki antoi perustan laajalle valtion tukemalle rakennustyölle. Sen tuloksena syntyi 13 uutta kirkkoa ja yli 40 rukoushuonetta sekä pappiloita ja muita seurakuntaelämän tarvitsemia tiloja. Kyse oli samalla Suomen ortodoksisen kirkon muuttumisesta entistä selvemmin koko maan kirkoksi.

Suonenjoen vihkimisvuosi 1958 osui tämän rakentamisen vilkkaaseen vaiheeseen. Pielaveden apostolien Pietarin ja Paavalin kirkko vihittiin 6. heinäkuuta ja Oulun uusi ortodoksinen kirkko 26. lokakuuta. Varkauteen valmistui samana vuonna Kristuksen taivaaseenastumisen kirkko. Suonenjoen juhla oli siten osa laajempaa tapahtumasarjaa: eri puolilla Suomea ortodoksiset yhteisöt saivat pysyviä jumalanpalveluspaikkoja sodan jälkeisten väliaikaisratkaisujen tilalle.

Opettaja Väinö Jyrkinen kuvasi Suonenjoen rukoushuoneen valmistumista helluntain 1958 Aamun Koitossa uuden aamun sarastukseksi. Hänestä oli lähes ihmeellistä, että pieni ortodoksinen vähemmistö saattoi valtiovallan tukemana rakentaa tulevaisuuttaan seuduilla, joilla sen usko oli monille ennestään vieras. Kirjoitus välittää vahvasti jälleenrakennusajan kiitollisuutta ja toiveikkuutta.

Ritomäelle nousi yhteisen elämän keskus

Suonenjoen ortodoksit kuuluivat tuolloin Rautalammin ortodoksiseen seurakuntaan. Rukoushuoneen rakennustyöt aloitettiin tammikuussa 1957, ja peruskivi muurattiin 24. helmikuuta piispa Paavalin läsnä ollessa.

Vuoden 1957 rakennusuutinen täydentää vihkiäiskertomusta hankkeen käytännön toteuttajilla. Rakennuslautakuntaan kuuluivat maanviljelijät Yrjö Härkönen ja Mikko Salpakari, työnjohtaja Alvi Leskinen sekä opettaja Väinö Jyrkinen. Ensimmäiseksi isännöitsijäksi valittiin kauppias Severi Jelve. Rakennuksen suunnitteli helsinkiläinen arkkitehti Ilmari Ahonen, urakoitsijana toimi kiuruveteläinen Antti Juntunen ja rakennustöitä valvoi suonenjokelainen rakennusmestari Uuno Vesterinen.

Peruskiven muuraustilaisuudessa lauloivat Kuopion seurakunnan ja Suonenjoen kerhon kuorot, joiden johtajina toimivat kanttori Pauli Koukkunen ja kirkkoherra Toivo Palviainen. Jyrkinen luki peruskirjan jäljennöksen. Alkuperäinen asiakirja suljettiin peruskiven sisään metallilieriöön.

Rakennus valmistui vuoden 1957 aikana, ja ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin 1. syyskuuta. Käyttöönotto ja juhlallinen vihkiminen on siis syytä erottaa toisistaan: rukoushuoneessa kokoonnuttiin jo ennen toukokuun 1958 vihkiäisiä.

Rakennus toteutettiin pääasiassa valtion kustannuksella. Vuoden 1958 uutisen mukaan kokonaisuuteen käytettiin lisäksi lakkautettujen ortodoksisten seurakuntien varoja sekä huomattavasti keräysvaroja. Näin menneiden seurakuntien aineellinen perintö ja uuden paikkakunnan yhteiset ponnistukset kohtasivat samassa hankkeessa.

Aamun Koitto arvioi rukoushuoneeseen mahtuvan noin 350–400 henkeä. Alakerrassa olivat seurakuntasali sekä vahdin asunto tarpeellisine lisätiloineen. Tilat palvelivat siten sekä jumalanpalveluksia että seurakunnan muuta kokoontumista. Jyrkinen luonnehti rakennusta tyylikkääksi, väreiltään rauhalliseksi, riittävän tilavaksi ja tarkoituksenmukaiseksi.

Valamon perintö kulki Suonenjoelle ikonien mukana

Uuden pyhäkön yhteys menetettyyn Karjalaan sai konkreettisen muodon sen kirkollisessa esineistössä. Kun rakennuslautakunta oli päättänyt hankkia rukoushuoneeseen ikonostaasin, oli ratkaistava, mistä siihen saataisiin ikonit. Yhtenä mahdollisuutena olivat Valamon luostarin aarteet.

Jyrkisen mukaan asia vaikutti aluksi vaikealta, miltei mahdottomalta. Elokuussa 1957 hän kuitenkin saapui ikoninhakumatkallaan Heinäveden Papinniemeen juuri silloin, kun luostarissa vietettiin Kristuksen kirkastumisen juhlaa. Matkalta hän sai mukaansa kuninkaanovien ikonit ja alttariristin.

Lähtöhetki jäi hänen mieleensä poikkeuksellisen elävänä. Luostarin kirkosta kuului jumalanpalveluksen laulu, kellot soivat, laivarannassa oli matkailijoita ja kesäinen luonto ympäröi juhlivaa luostaria. Jyrkinen kuvasi kotimatkalle lähtöään pieneksi ”ristisaatoksi” ja näki tapahtumissa Jumalan johdatuksen.

Valamosta saadut ikonit ja risti olivat enemmän kuin uuden rakennuksen kalustusta. Ne liittivät Suonenjoen pyhäkön siihen hengelliseen perintöön, jota luostari oli välittänyt Karjalan ortodokseille. Yhteyttä vahvisti se, että myös Suonenjoen rukoushuone pyhitettiin Kristuksen kirkastumisen muistolle.

Karjalan evakkojen kannalta tällaisella jatkuvuudella oli erityinen merkitys. Kotikylään ei voinut palata, mutta rukous, kirkkolaulu ja pyhien kuvien äärellä eläminen saattoivat jatkua. Uuteen ympäristöön rakentui hengellinen koti, jonka juuret ulottuivat menetettyihin kotiseutuihin.

Vihkiäispäivä kokosi yhteen papiston, kuorot ja kirkkokansan

Sunnuntaina 4. toukokuuta 1958 vihkimistilaisuus alkoi kello yhdeksän. Vihkimisen toimitti piispa Paavali, jota avustivat viisi pappia ja ylidiakoni. Vihkiäisuutinen ei nimeä kaikkia toimitukseen osallistuneita papiston jäseniä.

Laulusta vastasivat kanttorikurssin kuoro kanttori Pauli Koukkusen johdolla sekä Suonenjoen ortodoksien sekakuoro opettaja Väinö Jyrkisen johdolla. Vihkimistä seurasi piispan toimittama liturgia. Jyrkisen kirjoituksen mukaan Paavali puhui saarnassaan Kristuksen kirkastumisesta ja ihmisen matkasta kohti kirkkauden valtakuntaa.

Liturgian jälkeen nautittiin seurakuntasalissa Suonenjoen tiistaiseuran järjestämät kirkkokahvit. Tiistaiseuran työ muistuttaa siitä, että pyhäkön rakentamiseen ja juhlaan kuului näkyvien puheiden ja toimitusten ohella paljon käytännöllistä palvelua.

Varsinainen päiväjuhla alkoi rukoushuoneessa kello 14. Pääsiäistroparin ja piispan siunauksen jälkeen Jyrkinen toivotti yleisön tervetulleeksi. Kanttorikurssin kuoro lauloi N. Timofejeffin ja Pekka Torhamon johdolla, ja juhlapuheen piti pääsihteeri Alvi Houtsonen. Myös Suonenjoen sekakuoro esiintyi Jyrkisen johtamana.

Onnittelijoiden joukko kertoi laajasta yhteydestä

Vihkiäisjuhlan tervehdykset liittivät Suonenjoen uuden rukoushuoneen sekä ortodoksisen kirkon yhteyteen että paikalliseen yhteiskuntaan.

Kirkkokunnan jälleenrakennustoimikunnan puolesta puhui tuomari V. Maarvala. Arkkipiispan ja kirkkohallituksen tervehdyksen esitti piispa Paavali. Kuopion ortodoksista seurakuntaa edusti rovasti V. Hokkinen, Varkauden seurakuntaa kirkkoherra A. Olanto, Kiuruveden seurakuntaa kirkkoherra M. Kuha ja Iisalmen seurakuntaa kirkkoherra O. Petsalo.

Suonenjoen evankelis-luterilaisen seurakunnan tervehdyksen toi rovasti Toivo Multanen. Impiranta-säätiötä edusti toimitusjohtaja V. Vuotila. Alvi Houtsonen välitti Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunnan sekä Ortodoksisten Nuorten Liiton tervehdykset, ja Ortodoksisten kanttorien liiton puolesta puhui kanttori B. Pehto. Suonenjoen kunnan tervehdyksen esitti maanviljelijä Niilo Rossi. Rakennushallitus oli muistanut juhlaa sähkeellä.

Tervehdysten välillä lauloivat Suonenjoen yhteislyseon ortodoksiset oppilaat Jyrkisen johdolla. Nuorten mukanaolo antoi juhlaan tulevaisuuteen katsovan sävyn: pyhäkköä rakennettiin myös niille sukupolville, joille Suonenjoki oli oma kotiseutu.

Kauppias Severi Jelve luovutti Suonenjoen tiistaiseuran lahjakirjalla 75 000 markan arvoisen lahjoituksen. Kirkkoherra Toivo Palviaisen loppusanojen jälkeen juhla päättyi yhteisesti laulettuun polyeleospsalmiin ja piispan siunaukseen.

Yhteinen pyhäkkö auttoi juurtumaan uudelle kotiseudulle

Jyrkinen korosti, että rukoushuoneen hyväksi oli tehty työtä laajalla joukolla. Hanketta olivat tukeneet sadat seurakuntalaiset, myös oman seurakunnan ulkopuolelta, sekä luterilaiset lahjoittajat. Suuret ja pienet lahjoitukset kuuluivat samaan yhteiseen työhön.

Karjalan evakoille oma pyhäkkö merkitsi mahdollisuutta säilyttää uskonnollinen perintö ja siirtää sitä lapsille. Samalla se teki ortodoksisen elämän näkyväksi uudella kotipaikkakunnalla. Ortodoksit eivät enää olleet vain väliaikaisiin tiloihin kokoontuva joukko, vaan yhteisö, jolla oli pysyvä paikka paikallisessa elämässä.

Luterilaisen seurakunnan ja kunnan tervehdykset sekä yli kirkkokuntarajojen annetut lahjoitukset kertovat Suonenjoella syntyneistä yhteyksistä. Uuden kodin rakentaminen tapahtui myös ihmisten välisissä suhteissa.

Jyrkiselle lahjoittaminen ei kuitenkaan ollut aihe henkilökohtaiseen ylpeyteen. Hän muistutti niistä lukemattomista nimettömistä ihmisistä, joiden työn ja uhrausten varassa kirkon elämä oli jatkunut vuosisadasta toiseen. Myös Suonenjoen rukoushuone oli tarkoitettu tuleville polville.

Seinien rinnalla oli rakennettava hengellistä elämää

Jyrkisen kirjoituksessa kiitollisuuden rinnalle nousee huoli: aineellisen jälleenrakentamisen onnistuminen ei vielä taannut hengellisen elämän vahvistumista.

Hän havainnollisti ajatustaan tapauksella vapunpäivältä 1958. Jyrkinen oli hakemassa Iisvedeltä alttaritaulun kehystä, joka valmistui vasta vihkiäisten alla. Suonenjoella häntä vastaan tuli vappukulkue lippuineen ja julisteineen. Kehystä kantaessaan hän ajatteli, että siinä olisi pitänyt olla myös Kristuksen kuva.

Jyrkinen tulkitsi kohtaamisen uskonnollisen ja materialistisen maailmankatsomuksen vastakkaisuudeksi. Hänen voimakas sanankäyttönsä kertoo aikakauden aatteellisista jännitteistä ja hänen omasta kokemuksestaan; sitä ei voi pitää selvityksenä kaikkien kulkueeseen osallistuneiden vakaumuksesta.

Historiikin kannalta kertomuksen keskeinen ajatus on silti selvä. Jyrkinen pelkäsi, että ulkoisesti vahvistuva kirkko voisi samalla heikentyä sisältäpäin. Rakennusten rinnalle tarvittiin rukousta, opetusta, yhteistyötä ja yhteishenkeä.

Tässä oli Suonenjoen hankkeen kolmas ulottuvuus. Valtion rahoituksella voitiin rakentaa pyhäkkö, mutta elävän seurakuntayhteisön syntyminen ja säilyminen riippui myös ihmisistä, jotka kokoontuivat sinne.

Rukoushuoneesta kirkoksi

Vuonna 1958 Jyrkinen kirjoitti: ”Suonenjoen rukoushuone on enemmän kuin tavallinen tsasouna. Se on kirkko.” Hän arveli, että rakennus saatettaisiin joskus vielä vihkiä kirkoksi.

Ajatus toteutui lähes puoli vuosisataa myöhemmin. Vuonna 2007 rukoushuone kunnostettiin kirkoksi, ja arkkipiispa Leo toimitti kirkoksi vihkimisen Kristuksen kirkastumisen juhlapäivänä 6. elokuuta. Rautalammin ikonipiiri lahjoitti ikonostaasiin uudet ikonit.

Suonenjoen pyhäkön historia kertoo siten sekä jälleenrakennuksen suuresta valtakunnallisesta työstä että paikallisten ihmisten sitkeydestä. Vuoden 1958 juhlapäivässä kohtasivat Karjalan muisto, Valamon hengellinen perintö ja uuden kotiseudun tulevaisuus. Ritomäelle oli saatu paikka, jossa menetysten jälkeen voitiin jälleen kokoontua yhteiseen rukoukseen.

Ortodoksi.net

Lähteet

Historiikin päälähteinä ovat Aamun Koiton numeron 13–14, helluntai 1958, sivuilla 147–148 julkaistut kirjoitukset:

• Väinö Jyrkinen: Suonenjoen rukoushuoneen valmistuttua.
• Suonenjoen rukoushuoneen vihkiminen. Kirjoittajaa ei ole merkitty.

Täydentävät verkkolähteet:

• Rukoushuoneen peruskivi muurattiin Suonenjoella (AK 1957) – Ortodoksi.net
• Kristuksen kirkastumisen kirkko, Suonenjoki – Kuopion ortodoksinen seurakunta
• Suomen ortodoksisen kirkon ja valtion suhteet keisariajasta nykypäivään – Teologia.fi
• Uudet seurakunnat perustettiin 72 vuotta sitten – Kuopion ortodoksinen seurakunta
• Kirkko modernisaation ja maallistumisen ristipaineessa – Savon historia
• Oulun kirkko vihitty (AK 1958) – Ortodoksi.net
• Varkaus varttuu ja vaurastuu – Saranat

---

Henkilönnimien alkukirjaimet on säilytetty niissä tapauksissa, joissa käytetyt lähteet eivät varmistaneet koko etunimeä. Vuoden 1958 uutisen arvio rakennuksen henkilömäärästä on suurempi kuin nykyisessä seurakunnan esittelyssä; historiikissa se esitetään nimenomaan aikalaislähteen tietona.

---

Suonenjoen kirkkosali.
(Kuva © Martti Markoff)

Suonenjoen Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty kirkko.
(Kuva © Martti Markoff)

Rautalammin ortodoksisen seurakunnan Suonenjoella sijaitseva Kristuksen kirkastumisen kirkko.

Kirkko on osoitteessa:
Suonenjoki, Herralantie 120

---

Katso myös muiden suomalaisten kirkkorakennusten kuvia -> Suomalaisia ortodoksisia kirkkorakennuksia.