Kielen opiskelua hiilloksen ääressä
Ortodoksi.netista
Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä Erkki Piiroisen kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ”Harmaitten tšasounien maassa” alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 6 ilmestyi tuosta sarjasta artikkeli pappien työskentelystä Itä-Karjalassa sotavuodelta 1942.
Kielen opiskelua hiilloksen ääressä
Äänislinnassa saimme tutustua moniin mielenkiintoisiin perheisiin. Suurin osa paikallisesta väestöstä oli karjalaisia, toiseksi eniten oli venäläisiä ja jonkun verran oli myös vepsäläisiä ja inkeriläisiä. Seka-avioliitot olivat tietenkin sotkeneet kansallisuusrajoja. Keskustelemalla näitten ihmisten kanssa sai tutustua monenlaisiin elämänkohtaloihin. Veli Tapani oli saanut itselleen koko joukon tuttavia kaupungissa. Erään helmikuisen päivän hämärtyessä hän sanoi minulle: "Silloin, kun minulla on oikein ikävä, niin menen Niinan ja Suran luo. Nyt vien sinutkin sinne." Ikävämme johtui siitä, ettei isä Paavali ollut vielä palannut erikoislaatuiselta komennukseltaan ja kaupunki oli jatkuvasti ortodoksista pappia vailla.
Päivällisen jälkeen lähdimme vierailulle. Kävelimme Mäkikadulle. Koputimme harmaan, matalan talon ovea. Ovelle tuli pieni tyttö, joka huomattuaan veli Tapanin, kutsui meidät sisälle.
Pirtissä oli hämärää. Huoneen nurkassa oli ikoni, jonka edessä pikku lampukka paloi. Hehkuvan hiilloksen ääressä istui 7-vuotias tyttönen katsellen uteliaasti meitä. Oven avannut 14-vuotias tyttö kehotti meitä venäjänkielisillä kohteliaisuuksilla istuutumaan. Vanhempi tyttö oli nimeltään Niina ja nuorempi Sura. He olivat kahden sisällä, sillä isä oli poissa kotoa ja äiti työssä.
Tytöt olivat hehkuvan hiilloksen valossa lukeneet slaavinkielistä psalttaria. He puhuivat venäjää, vaikka äiti olikin karjalaisia, tosin jo venäläistynyt. Karjalaisen äidin lapsina tytöt kävivät suomalaista koulua, mutta kielivaikeudet olivat suuret. Kielivaikeuksia oli meilläkin yrittäessämme puhua venäjää, jota pappisseminaarissa oli muutaman vuoden aikana luettu. Veli Tapanilta se kävi luistavammin, kun hän oli käynyt jo useita kertoja tällaisissa perheissä. Tytöt valittelivat sitä, että heille opetetaan koulussa luterilaisen uskonnon tapoja, vaikka he ovat pravoslavnoita (ortodokseja). Isä ja äiti olivat pitäneet huolta heidän uskonnollisesta kasvatuksestaan ja nyt kotikasvatuksen ja kouluopetuksen välille oli tullut ristiriitaa, joka hämmensi lasten mieliä. "Opettaja ei anna meidän rukouksissa tehdä ristinmerkkiä, vaan aina on pantava kädet ristiin", selitti Niina. "Äiti ja isä sanovat, että me olemme ortodokseja ja meidän on rukoillessa tehtävä ristinmerkkiä. Opettaja vie meidät luterilaiseen kirkkoon. Isä ja äiti sanovat, että meidän on käytävä vain ortodoksisessa kirkossa."
Välillä veli Tapani kertoo minulle, miten hän tutustui perheeseen. Hän oli isä Paavalin kanssa kävellyt Äänislinnan kadulla, kun vastaan oli tullut kaksi tyttöä, toinen tässä mainittu Niina ja toinen hänen äitinsä sisar, 18-vuotias Viktoria. He saivat tietää tyttöjen tulevan Neglinkan kirkosta, jota puhdistamassa he olivat olleet. He olivat menneet kaikki takaisin kirkkoon, ja siellä Niina oli alkanut kertoa pyhiin kuviin kuvatuista Raamatun henkilöistä ja pyhistä ihmisistä niin suurella asiantuntemuksella, että he olivat ihmetelleet. Keskustelu näiden kirkonpuhdistajien kanssa oli johtanut heidät tutustumaan tähän Mäkikadun mielenkiintoiseen perheeseen.
Harjoiteltuamme venäjän kieltä tyttösien kanssa, joiden sanavarasto erittäin hyvin sopi meille opeteltavaksi, pirtin ovi äkkiä narahti, pakkasen huurre tulvi sisälle ja huurteen keskeltä tuli käsi ojossa meitä tervehtimään tyttöjen 32-vuotias Antonina-äiti, jonka työpäivä paikallisessa ravintolassa oli päättynyt. Hän puhui erittäin ystävällisesti ja niin vilkkaasti, että meidän oli vaikeata seurata mukana ja ymmärtää kaikkea. Ilta kului hupaisesti teetä juodessa ja venäjän kieltä opetellessa. Lopuksi nousimme ylös ja kotialttarin ääressä toimitimme iltarukoukset. Lupasimme tulla uudestaan ja poistuimme lämpimästä huoneesta talven pakkaseen.
Kävimme silloin tällöin vierailulla tässä perheessä. Saimme kuulla monia mielenkiintoisia kertomuksia sikäläisten ihmisten elämästä. Kirjoitin koko joukon kuvauksia päiväkirjaani. Saimme havaita, että tyttöjen into uskontokysymyksiin oli peritty sekä isältä että äidiltä. Molemmat olivat vaikeuksien keskellä säilyttäneet ortodoksisuutensa ja tahtoivat sen parliaana perintönään siirtää myös lapsilleen.
E.P
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 6/1963, joka ilmestyi maaliskuun 1. päivänä 1963, sivulla 67 [s.7])