Toiminnot

AK: Igumeni Simforian

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 4. joulukuuta 2017 kello 08.27 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset) (Katso aikaisemmat artikkelien uudelleen julkaisut Ortodoksi.netissä)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 28

Aamun Koitto julkaisi oheisen, nyt jo edesmenneen KS Joensuun piispa Aleksin artikkelin Valamon luostarin igumeni Simforianista kesäkuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 14-15/1980.


Rippi-isäni arkkimandriitta Simforian

Aamun Koiton nr. 14-15/1980 kansilehti
Igumeni Simforian toimittaa Eukaristiaa Heinäveden Valamossa
(Kuva © Vesa Takala)
Igumeni Simforian yhdessä silloisen Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Pimenin kanssa Heinäveden Valamossa.
(Kuva © Vesa Takala)
Igumeni Simforian jumalanpalveluksessa Heinäveden Valamon vanhassa kirkossa.
(Kuva © Vesa Takala)
Igumeni Simforian, kuvassa vielä pappismunkkina yhdessä äitinsä kanssa Laatokan Valamossa.
(Kuva © Valamon luostarin kokoelmat)

Igumeni, arkkimandriitta Simforian oli maallikkonimeltään Peter Matvejev. Hän syntyi 22. kesäkuuta 1892 Pietarissa. Saapui Valamoon 23. kesäkuuta 1906. Vihitty munkiksi 1920, diakoniksi ja pappismunkiksi 1952. Valittu luostarin valvojaksi 1949, varajohtajaksi 1967. Arkkipiispa Paavali vihkinyt igumenin arvoon 1969. Vihitty arkkimandriitaksi 1979, jolloin samalla siirtynyt vanhuuden lepoon.
---
Ensimmäisen kerran sain tietää tulevasta rippi-isästäni Aamun Koiton välityksellä. Katselin koulupoikana lehdessä ollutta artikkelia Valamon luostarista ja kiinnitin huomiota oudolta tuntuvaan nimeen. Pappisseminaariaikana sain sitten henkilökohtaisesti tavata isä Simforania luostariin tekemieni matkojen yhteydessä. Kaikissa jumalanpalveluksissa oli mukana pieni mies, päässä huntupäähine eli klobukki. Minulle kerrottiin, että tuo henkilö on pappismunkki Simforian, luostarin valvoja. Yöpyessäni luostarissa jouduin kysymään juuri häneltä huoneen avainta ja on tunnustettava, että oli melkoisia kommunikaatiovaikeuksia - minä en puhunut venäjää eikä isä Simforian puhunut suomea. Jotenkin asia aina selvisi ja muistan erään kerran kunnianarvoisan valvojan viittilöineen kädellään veljestön asuinrakennuksen ylempää kerrosta kohti ja kuvanneen huonetta, johon minun olisi majoituttava, sanomalla vain: "Iso, iso!"

Vuonna 1968 oli Aamun Koitossa Valamon luostarin pyyntö, jossa toivottiin luostariin kesäkanttoria. Olin siihen aikaan uskonnonopettajana, joten minulla oli käytettävissäni pitkä kesäloma. Niinpä oitis otin yhteyttä luostariin ja minusta tuli kesäkanttori. Tämä kesä toi mukanaan mahdollisuuden tutustua lähemmin sekä luostarielämään että luostarin asukkaisiin.

Pappismunkki Simforianista oli tullut luostarin varajohtaja ja tämän ohella hän toimi edelleen valvojana. Havaitsin, että isä Simforian kävi entiseen tapaansa kaikissa jumalanpalveluksissa papin, lukijan ja laulajan tehtäviä suorittaen. Merkillepantavaa oli se into ja rakkaus, jolla jo tuohon aikaan melko iäkäs pappismunkki toimitti pyhää palvelusta. Into tarttui myös laulajaan. Yritin opetella valamolaisia sävelmiä mahdollisimman paljon ja lauloin niitä myös slaavin kielellä. Ekteniat ja eräät muut jumalanpalveluksen osat isä Simforian luki ilman kirjaa.

Mieliinpainuva oli se tapa, jolla hän luki veljestön iltarukouksiin eli praaviloon kuuluvat lyhyet rukoukset "Herra Jeesus Kristus, meidän Jumalamme, armahda meitä" ja "Gospodi pomilui" - Herra armahda. En ole kenenkään toisen kuullut lukevan noita monta kertaa peräkkäin toistettavia rukouksia niin kauniisti, niin liikuttavasti kuin sen teki isä Simforian. Läsnäolija tunsi, että noiden rukousten lausujalle rukous, rukouksessa tapahtuva yhdessäolo Jumalan kanssa oli jatkuvaa todellisuutta.

Tulin Valamoon seuraavanakin kesänä auttamaan edellisen vuoden tapaan jumalanpalvelustehtävissä. Tilanne luostarissa oli muuttunut siten, että kun vuosi sitten oli ollut vielä kolme pappismunkkia vuoroviikoin palvelemassa, oli jäljellä enää yksi, isä Simoforian. Uutta oli sekin, että hän oli saanut igumenin arvon ja toimi luostarin paikallisena johtajana. Isä Simforianista oli jo talven aikana tullut rippi-isäni siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli ainoa pappismunkki luostarissa.

Isä Simforianin igumenikautta voisi luonnehtia yhdellä sanalla: palveleminen. Igumenin lisäksi luostarin veljestöön kuului vain pari vanhaa munkkia ja saman verran noviiseja. Igumeni joutui itse palvelemaan ja näyttämään omalla esimerkillään, mitä on luostarielämä. Oli aikoja, jolloin igumeni joutui yksin lukemaan, laulamaan ja toimittamaan jumalanpalvelukset. Kirjailija Tito Colliander kuvaa teoksessaan ”Ateria” isä Simforiania:

"Hän nousi joka yö kahdelta. Asettui huoneessaan ikonien eteen ja luki valmistavat rukoukset. Käveli yöpimeässä kirkkoon, sytytti lampukat valaisemaan pyhien kasvoja - - Sitten hän pukeutui pyhiin vaatteisiin samalla lukien asiaankuuluvat rukoukset - - Kuuntelemassa ei ollut ketään. Laaja kirkkosali ammotti tyhjillään hänen selkänsä takana, autiona, yönpimeänä ja lämmittämättömänä - — Otets Simforian oli ainoa elossa oleva pappi, joka enää pystyi huolehtimaan siitä, että jumalanpalvelusjärjestys tässä lähes tuhat vuotta vahassa luostarissa pysyi voimassa. Hän ei tehnyt sitä mahdollisten kuulijoitten tähden, ei siksi että joku siitä ehkä jotenkin hyötyisi, vaan siksi, että Jumala oli hänet siihen tehtävään asettanut".

Isä Simforianin igumenikautta voisi kuvata myös toisella sanalla: uskollisuus. Hän on aina pitänyt tiukasti kiinni periaatteista, jotka kuuluvat luostarikilvoitukseen. Erityisesti rukouksen ja säännöllisen jumalanpalveluselämän merkitystä isä Simforian on tähdentänyt. Kun häneltä kyseltiin, että kannattaako nähdä vaivaa ja nousta varhain toimittamaan palveluksia, joissa ei ole kenties yhtään kuulijaa tai on korkeintaan pari henkeä, saatiin vastaukseksi: "Me emme rukoile ihmisiä, vaan Jumalaa ja Hän kyllä kuulee meitä." Voiman ja ilon lähteenä oli isä igumenille se, että hän sai joka päivä toimittaa pyhää Eukaristiaa, veretöntä uhria, ja osallistua Pyhistä Lahjoista.

Igurneni Simforianin johtajakaudella tapahtui merkittäviä asioita. Vielä 1960-luvun lopulla esitettiin hyvin pessimistisiä arviointeja Valamon tulevaisuudesta. Toisin kuitenkin kävi. Isä Simforian sai nähdä, että nuoria miehiä tuli kilvoittelemaan perinteistä rikkaaseen luostariin. Pyhä paikka ei voinut jäädä tyhjäksi. Uuden sukupolven tuleminen merkitsi myös sitä, että luostarin jumalanpalveluksia supistettiin ja ne aloitettiin huomattavasti myöhemmin kuin ennen. Samalla siirryttiin myös uuteen ajanlaskuun ja näin ollen yhtenäiseen käytäntöön seurakuntien kanssa. Edeltä hiukan pelättiin igumenin suhtautumista, mutta pelko osoittautui aiheettomaksi. Nöyränä ja kuuliaisena vanha munkki otti vastaan tiedon uudistuksista ja ryhtyi niitä ensimmäisenä toteuttamaan. Igumenin ottama asenne ilmaisee myös suurta henkistä joustavuutta ja ilmaisee todellista kuuliaisuutta.

Minulle henkilökohtaisesti on merkinnyt hyvin paljon, että yli kymmenen vuoden ajan isä Simforian on ollut rippi-isänäni. Pitkien ja luultavasti rasittavien palvelusten jälkeen hän on ollut valmiina kuuntelemaan ja opastamaan - rauhassa ja kiirehtimättä. On oikeastaan suuri onni ja siunaus meidän aikanamme, että on rippi-isä, joka todella kilvoittelee ja viettää hengellistä elämää.

Kun toista vuotta sitten jälleen kerran menin luostariin ja puhuttelin rippi-isääni entiseen tapaan isä igumeniksi, hän hymyillen lempeästi huomautti: "Ja - arhimandrit!" - olen arkkimandriitta. Isä Simforianin igumenikausi oli päättynyt. Arkkimandriittana ollessaankin on, isä Simforian voimiensa mukaan koettanut auttaa nuoria kilvoittelijoita neuvoillaan ja jumalanpalveluksissa avustamalla. Isä Simforiania on pidetty erinomaisena jumalanpalvelusjärjestyksen tuntijana.

Useissa yhteyksissä on isä Simforian korostanut, että ihmisen pitää elää Jumalan kunniaksi. Nuo sanat, yo slavu bozhiju - Jumalan kunniaksi, sopivat mielestäni erittäin hyvin isä Simforianiin itseensä. Ne kuvaavat hyvin hänen elämännäkemystään, joka on merkinnyt koko ajan nimenomaan elämää Jumalassa ja Jumalan kunniaksi.

Pelasta, Herra, ja armahda rippi-isääni ja hänen pyhien esirukouksiensa tähden anna anteeksi minun rikkomukseni.

Piispa Aleksi

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.14-15/1980, joka ilmestyi 25.6.1980, sivuilla 264-265 [s. 8-9])

Katso aikaisemmat artikkelien uudelleen julkaisut Ortodoksi.netissä