Mitä kirkossa tapahtuu: Jumalanpalvelus

Jumalanpalvelus ortodoksisessa kirkossa

Kristus ruokkii suuren kansanjoukon,
koptilainen ikoni
(kuva: wikipedia)

Tulkaa, kumartakaamme ja langetkaamme maahan Kuninkaamme ja Jumalamme eteen.

Tulkaa, kumartakaamme ja langetkaamme Kristuksen, Kuninkaamme ja Jumalamme eteen.

Tulkaa, kumartakaamme ja langetkaamme itse Kristuksen, Kuninkaamme ja Jumalamme eteen.

Tämä kehotus aloittaa jokaisen päivän ortodoksisessa kirkossa. Se kuuluu ehtoopalveluksen alkuun ja ilmentää syvästi ortodoksisen uskon ydinasennetta: Jumalan – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – kunnioittavaa palvontaa. Juuri tämä palvonta on kirkon elämän, rukouksen ja hengellisen olemuksen perusta.

Ehtoopalvelus, kreikaksi εσπερινός, on vuorokauden ensimmäinen kanoninen rukoushetki kirkollisessa vuorokierrossa. Se toimitetaan illalla, usein auringonlaskun aikaan, ja sen rakenne heijastaa maailman luomisen alkua, Messiaan odotusta ja Kristuksen tulemusta. Ehtoopalvelus virittää koko kirkon uuden vuorokauden rukoukseen ja valmistaa sydäntä Jumalan kohtaamiseen. Monissa seurakunnissa se edeltää liturgiaa, erityisesti juhlapäivinä.

Suomalaisessa kontekstissa ortodoksisuus yhdistyy vahvasti luontoon, hiljaisuuteen ja sisäiseen hartauselämään. Monille suomalaisille ortodoksisuus on elävää perinnettä, mutta myös syvästi henkilökohtaista uskoa – rukousta, kilvoittelua ja pyhän läsnäolon aistimista arjessa. Vaikka ortodoksinen kirkko on Suomessa vähemmistökirkko, sen asema on vahva, ja sen vaikutus kulttuuriin, ikonitaiteeseen ja kirkkolauluun on tunnistettavaa.

Koska jumalanpalvelus on ortodoksisuudessa niin keskeistä, paras tapa tutustua kirkkoon ei ole niinkään kirjasta lukeminen, vaan osallistuminen. Ehtoollisliturgia – kirkon sydän – tai jokin sen pyhistä mysteerioista eli sakramenteista avaa ovia siihen maailmaan, jossa taivas ja maa kohtaavat. Ensikertalainen saattaa tuntea olonsa hämmentyneeksi – ikonien hiljainen puhuttelu, suitsutuksen tuoksu, moniääninen laulu ja papiston toistuvat siunaamiset voivat olla paljon kerralla. Mutta juuri tässä on ortodoksisuuden ydin: usko, joka ei ole vain sanoja, vaan koko olemuksen, aistien ja sydämen rukousta.

Jumalanpalveluksen ulottuvuudet – suomalaisessa ortodoksisuudessa

Jumalanpalvelus on ortodoksisen kirkon sydän – elävä ja hengittävä kohtaaminen Jumalan kanssa. Se ei ole yksityinen hetki, vaan koko kirkon yhteinen kokemus. Kun kokoonnumme temppeliin, emme tee sitä vain yksittäisinä ihmisinä tai paikallisseurakuntana, vaan osana koko Kristuksen kirkkoa – ajasta, kielestä ja paikasta riippumatonta, pyhien yhteyttä kantavaa hengellistä perhettä. Me rukoilemme yhdessä sekä elävien että poisnukkuneiden kanssa, näkyvän ja näkymättömän kirkon jäseninä.

Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa on kaksi syvää ja toisiinsa kietoutuvaa ulottuvuutta, jotka ilmenevät jokaisessa kirkon rukoushetkessä ja liturgisessa toimituksessa.

• Ensinnäkin, jumalanpalvelus on Jumalan itseilmoitus ja läsnäolon lahja kansansa keskellä. Se on kohtaaminen, jossa Kristus itse toimii keskellämme. Hän kokoaa kansansa yhteen – niin maaseudun vaatimattomaan tsasounaan kuin kaupungin kirkkoon – ja asettuu niiden keskelle, jotka kokoontuvat Hänen nimeensä. Jumalanpalvelus on muistutus siitä, että Jumala ei ole kaukainen vaan läsnä oleva, ja että meidät on kutsuttu osallistumaan Hänen jumalalliseen elämäänsä, ei vain seuraamaan Häntä ulkopuolelta.
• Toiseksi, jumalanpalvelus on yhteinen, liturginen kiitosuhri – koko kirkon sydämestä kumpuava kiitollinen vastaus Jumalan hyvyydelle ja pelastaville teoille. Me muistamme Häntä, joka tuli ihmiseksi, kuoli ja nousi kuolleista meidän pelastuksemme tähden. Samalla me tunnustamme, että Hän toimii yhä, tänäänkin, Pyhän Hengen kautta kirkossaan. Tässä muistamisessa ei ole kyse vain menneisyyden mieleen palauttamisesta, vaan elävästä osallistumisesta pelastushistoriaan – nyt.
  

Suomalaisessa ortodoksisuudessa nämä ulottuvuudet saavat erityisen, hiljaisen ja syvän sävyn. Meidän liturginen perintömme on karjalaisen hengellisyyden muovaamaa – rukousta, joka kumpuaa hiljaisuudesta, luonnon keskeltä ja kärsimyksen tuntevasta kansasta. Kirkossa koetaan pyhyyden hiljainen voima: suitsutuksen tuoksu, kirkon äänetön kauneus, ikonien katse, ja laulu, joka nousee ihmisten sydämistä Jumalalle.

Ortodoksinen jumalanpalvelus ei ole vain rituaali, vaan koko ihmisen, koko yhteisön, koko maailman rukousta. Se on matka, jossa astutaan pois ajallisesta ja siirrytään ajattomaan – Jumalan valtakunnan esikuvalliseen todellisuuteen. Siksi jumalanpalveluksessa ei olla vain paikalla: siinä eletään, siinä kilvoitellaan, siinä kasvetaan. Se on elämä itse – Jumalan edessä.

Jumalanpalveluksen ilmenemismuodot

Ortodoksinen jumalanpalvelus ei ole vain uskonnollinen toimitus – se on koko kirkon hengitystä, uskon ytimessä elävää rukousta, jossa koko ihminen – ruumis, mieli ja sielu – osallistuu pyhyyteen. Se on Jumalan ja ihmisen kohtaamisen paikka, jossa maa ja taivas koskettavat toisiaan.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa jumalanpalveluselämä on saanut omaleimaisen, syvän ja hiljaisen sävyn. Se on kasvanut karjalaisen rukouselämän perinteestä, jossa arjen yksinkertaisuus, luonnon läheisyys ja hiljaisuus sulautuvat kirkon rukouselämään. Monelle suomalaiselle ortodoksille jumalanpalvelus ei ole vain velvollisuus tai juhlahetki – se on koti, jossa sielu lepää ja saa voimaa.

Jumalanpalveluksen monimuotoisuus ilmenee kirkon elämässä neljällä keskeisellä tavalla:

1. Jumalallinen liturgia
Ehtoollinen eli eukaristia on ortodoksisen kirkon elämän keskus ja korkein jumalanpalvelusmuoto.
Sana eukaristia tarkoittaa kiitosta, ja juuri siitä on kyse: koko kirkon yhteisestä kiitoksesta Jumalalle pelastuksesta Kristuksessa. Jumalallinen liturgia ei ole vain muisto menneestä, vaan elävä osallistuminen Kristuksen elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siinä meille tarjotaan Kristuksen ruumis ja veri – iankaikkisen elämän lahja.

Suomalaisessa jumalanpalveluselämässä liturgia kokoaa yhteen niin koko ikänsä ortodokseina olleet kuin myöhemmin kirkkoon liittyneet, olipa juuret idässä tai lännessä. Liturgian aikana moni löytää hiljaisuudessa kulkevalle uskolleen sanoja, jotka on lausuttu jo vuosisatoja ennen meitä. Se on paikka, jossa koko seurakunta toimii yhdessä: lukijat, kuoro, pappi ja jokainen rukoilija – kaikki yhdessä kantavat rukouksen Jumalan eteen.

2. Sakramentit – Pyhät mysteeriot
Ortodoksinen kirkko tunnistaa seitsemän keskeistä sakramenttia eli mysteeriota, joiden kautta Jumalan armo koskettaa elämämme tärkeimpiä hetkiä. Näitä ovat:

• Kaste ja mirhavoitelu, joissa liitymme kirkon yhteyteen.
• Katumus eli rippi, jossa tunnustamme syntimme ja saamme anteeksiannon.
• Eukaristia, pyhä ehtoollinen, johon kaikki muut sakramentit johtavat.
• Avioliitto, jossa Jumala yhdistää kaksi ihmistä yhteiseen kilvoitukseen.
• Pappeus, jossa kutsutaan palvelemaan Kristuksen alttarilla.
• Sairaanvoitelu, jossa rukoillaan Jumalan parantavaa voimaa.

Nämä sakramentit eivät ole irrallisia toimituksia, vaan liittyvät syvästi liturgiseen elämään. Niissä eletään todeksi Jumalan läsnäolo elämän murroskohdissa – syntymässä, rakkaudessa, katumuksessa, kutsumuksessa, kärsimyksessä ja kuolemassa.

3. Erityispalvelukset ja siunaukset
Ortodoksinen kirkko rukoilee kaiken elämän puolesta. Kirkolliset erityispalvelukset ja siunaukset tuovat pyhyyden arjen keskelle: kodin, työn, opiskelun, matkan, luonnon, viljan, veden ja jopa eläinten tai oman auton siunaaminen muistuttavat, että Jumalan läsnäolo ei rajoitu kirkon seiniin.

Suomalaisessa hengellisessä maisemassa nämä siunaukset ovat syvästi merkityksellisiä. Esimerkiksi vedenpyhitys juhlapäivinä tai kodin siunaus vuoden vaihtuessa tuo lohdutusta ja jatkuvuuden tunnetta. Ne juurruttavat uskon arjen keskelle, sinne missä elämä todella tapahtuu.

4. Päiväpalvelukset – Kirkon rukouksen rytmi
Päiväpalvelukset muodostavat kirkon hengellisen vuorokausirytmin. Ne muistuttavat, että rukous ei ole satunnainen tapahtuma, vaan Jumalan läsnäolon muistamista päivän eri vaiheissa. Keskeisiä palveluksia niin liturgiaan liitettettyinä kuin erikseenkin ovat:

• Aamupalvelus, joka avaa päivän valolle ja kiitokselle.
• Ehtoopalvelus, joka johdattaa hiljentymiseen ja iltarukoukseen.
  

Näiden palvelusten rakenne ja sisältö perustuvat vuosisataiseen rukousperinteeseen, jossa psalmit, veisut ja rukoukset virtaavat ajattomasti. Suomalaisessa kirkkokulttuurissa näitä palveluksia toimitetaan usein liturgiaan liittyen erityisesti juhlapäivinä ja paaston aikana – ja niiden hiljainen kauneus voi puhutella erityisellä tavalla ihmistä, joka etsii syvyyttä ja merkitystä.

Ortodoksisen jumalanpalveluksen ilmenemismuodot eivät ole yksittäisiä hetkiä tai muotoja, vaan osa elävää hengellistä kokonaisuutta. Ne ovat pyhän kohtaamisen paikkoja – tie hiljaisuuden, rukouksen ja Jumalan läsnäolon äärelle. Juuri siksi ne koskettavat niin syvästi myös suomalaista sielunmaisemaa.

Jumalanpalveluksen piirteitä – pyhän kohtaamista elämässä

Ortodoksinen jumalanpalvelus voi ensikertalaiselle tuntua juhlalliselta, runsaalta ja jopa pitkältä. Silti sen syvimmässä olemuksessa vallitsee rauha, kirkkaus ja kokonaisvaltainen ilo. Tämä ilo ei ole hetkellistä tunnepitoisuutta, vaan kumpuaa uskosta Kristuksen ylösnousemukseen ja lupaukseen ihmisen jumaloitumisesta – siitä, että meidät on kutsuttu osallisiksi Jumalan elämästä. Nämä ovat ortodoksisen jumalanpalveluksen keskeisiä hengellisiä ulottuvuuksia, jotka antavat koko elämälle uuden suunnan ja tarkoituksen.

Ortodoksinen palvelus ei ole vain katsottava tai kuunneltava tapahtuma – siihen kutsutaan osallistumaan koko olemuksella. Siksi palvelukset lauletaan tai veisataan alusta loppuun. Laulun kautta rukous hengittää ja tavoittaa syvempiä tasoja kuin pelkät sanat. Suomen ortodoksisissa seurakunnissa kirkkolaulu perustuu bysanttilaiseen ja slaavilaiseen perinteeseen, mutta se on saanut myös suomalaista sävyä: rauhallista rytmiä, heleää sävelkuljetusta ja karjalaista hartautta.

Palvonta ei rajoitu vain ääneen lausuttuun rukoukseen. Jumalanpalvelus on täynnä liikettä, symboleja ja eleitä: kumarruksia, ristinmerkkejä, suitsutusta, ikonien kunnioittamista ja kulkueita eli saattoja. Kaikki nämä ilmentävät sitä, että rukous ei ole vain älyllistä tai sisäistä, vaan ruumiillista ja yhteisöllistä. Kirkossa ei pelkästään muistella Jumalaa – Hänet kohdataan, Häntä rakastetaan ja Häntä palvellaan.

Ortodoksinen jumalanpalvelus puhuttelee koko ihmistä: se ravitsee ymmärrystä raamatunlukujen ja saarnan eli opetuspuheen kautta, liikuttaa tunteita kirkkoveisuissa ja koskettaa aisteja suitsutuksen tuoksulla, kirkkokynttilän eloi tuohuksen valolla, ikonien kauneudella ja yhteisöllisellä rytmillä. Tämä kokonaisvaltaisuus on erityisesti suomalaisessa kulttuurissa merkityksellistä – se vastaa kaipaukseen syvyydestä, hiljaisuudesta ja todellisuudesta, jossa kaikki ei ole selitettävissä, mutta voi silti olla totta.

Jumalanpalveluksilla on tarkasti määritelty rakenne. Tämä rakenne on peräisin vuosisataisesta traditiosta, ja sen säilyttäminen kertoo siitä, että ortodoksinen usko ei ole yksittäisten ihmisten luomaa, vaan koko kirkon yhteistä elämää. Palveluksissa yhdistyvät muuttumattomat osat – kuten uskontunnustus, Herran rukous ja ehtoollisen asettaminen – ja vaihtuvat osat, jotka mukautuvat kirkkovuoden juhliin, paastokauteen tai kulloiseenkin tilanteeseen.

Tämä muuntuvuus jatkuvuuden sisällä tekee ortodoksisesta jumalanpalveluksesta hengellisesti elävää: se kantaa vuosisatojen perintöä, mutta puhuu silti tämän päivän ihmiselle. Jumalanpalvelus ei ole pelkkää muodon tai kaavan toistoa, vaan hengellisen elämän rytmiä, joka pitää meidät kiinni Kristuksessa ja Hänen ruumiissaan – kirkossa.

Erityisesti Suomessa, missä monen elämä on hajanaista ja arki kiireistä, ortodoksinen jumalanpalvelus tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä ja hiljentyä. Se antaa mahdollisuuden astua ulos hetkellisestä, ajallisesta ja sirpaleisesta maailmasta – ja tulla osaksi jotakin pysyvää, syvää ja pyhää. Se on lahja, johon jokainen kutsutaan – ei katsojana, vaan osallistujana.

Jumalanpalvelus uskon opetuksena – elävä teologia rukouksessa

Ortodoksinen kirkko ei opeta uskoaan vain kirjoissa tai luennoilla – se opettaa ennen kaikkea rukoillen. Jumalanpalvelus ei ole pelkästään hartautta, vaan myös teologiaa. Se on elävää uskon opetusta, jossa totuus ei jää teoriaksi, vaan puhkeaa rukoukseksi, veisuksi ja liturgiseksi liikkeeksi.

Ortodoksisen jumalanpalveluksen ja kirkon opetuksen välillä vallitsee syvä ja erottamaton yhteys. Se, mitä kirkko uskoo, tulee ilmi sen rukouksessa. Jumalanpalveluksessa ei ainoastaan puhuta Jumalasta, vaan kohdataan Hänet. Näin palvelukset muovaavat meitä vähitellen ymmärtämään Jumalan salaisuuksia – ei vain älyllä, vaan myös sydämellä.

Veisut, lukukappaleet ja rukoustekstit, jotka ovat monilta osin satojen tai jopa yli tuhannen vuoden takaa, toimivat opetuksellisina aarteina. Ne sisältävät ydinajatukset ortodoksisesta uskosta: Jumalan kolminaisuudesta, Kristuksen ihmiseksitulosta, ristin ja ylösnousemuksen merkityksestä, Pyhän Hengen läsnäolosta ja kirkon yhteydestä pyhiin. Esimerkiksi kirkkovuoden juhlapäivien veisut avaavat jokaisessa juhlassa sen teologisen syvyyden, mutta tavalla, joka ei vaadi akateemista koulutusta – vain avointa sydäntä.

Erityisesti suomalaisessa hengellisessä ilmapiirissä, jossa monet ovat vieraantuneet kirkollisesta kielestä tai uskonnollisista käsitteistä, tämä liturginen opetus on tärkeä ja kantava. Palvelusten sanoma ei pakota tai vaadi, vaan kutsuu – usein hiljaisesti, vähitellen. Kirkossa ei opeteta yksin järkeä puhuttelemalla, vaan kokemuksellisesti: pyhän läsnäolon, toistuvuuden ja yhteisöllisyyden kautta.

Ortodoksisessa perinteessä on sanonta: ”Jos haluat tietää, mitä kirkko uskoo, mene jumalanpalvelukseen.” Tämä ei ole vain kaunis lause, vaan todellinen ohje hengelliseen kasvuun. Säännöllinen osallistuminen liturgiseen elämään syventää ymmärrystä ja juurruttaa uskon sydämeen tavalla, jota mikään kirja yksin ei voi tehdä.

Palvelusten tarkka ja vuosisatoja hioutunut rakenne on osa tätä opetuksen perinnettä. Se auttaa säilyttämään kirkon uskon puhtaana ja eheänä. Tiettyyn kaavaan sitoutuminen ei ole rajoite, vaan suoja ja turva: se suojelee kirkkoa harhoilta ja yksilöllisiltä tulkinnoilta, ja samalla antaa vapauden kasvaa vakaalla pohjalla.

Tämän vuoksi ortodoksinen jumalanpalvelus ei ole koskaan pelkkä muisto tai esitys, vaan elävä hengellinen koulu – paikka, jossa opitaan tuntemaan Jumalaa sydämellä, ymmärryksellä ja elämällä. Se on paikka, jossa teologia muuttuu rukoukseksi, ja rukous avautuu opetukseksi.

Palveluseen osallistuminen – yhteinen rukous suomalaisessa sielunmaisemassa

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalvelus ei ole vain papin toimitus tai yleisölle esitettävä juhlameno. Se on koko seurakunnan yhteinen teko – rukous, jossa kaikki ovat osallisia. Liturgian sydän ei ole vain alttari, vaan koko kirkko kansoineen. Kirkko ei ole rakennus, vaan Kristuksen ruumis, joka kokoontuu palvomaan elävää Jumalaa.

Jumalallisen liturgian ja sakramenttien toimittamista johtaa aina vihitty kirkon palvelija. Paikallisseurakunnassa se on yleensä pappi, joka toimii piispan edustajana ja palvelee Kristuksen alttarilla yhdessä seurakuntansa kanssa. Diakoni voi avustaa palveluksessa, ja silloin kun piispa on läsnä, hän johtaa toimitusta itse. Papiston liturgiset puvut eivät ole pelkkää perinnettä – ne kuvastavat näkyvällä tavalla heidän kutsumustaan, palvelutehtävää ja vastuutaan pyhän edessä. Niin kuin pappi ei toimita yksin, ei hän myöskään edusta itseään – hän toimii koko kirkon puolesta, mutta aina yhdessä kansan kanssa.

Ortodoksinen jumalanpalvelus on yhteisöllinen tapahtuma, eikä sitä voida toimittaa ilman seurakuntaa. Ortodoksisessa kirkossa ei ole "yksityisiä messuja" tai hiljaa lausuttuja palveluksia. Kaikki rukoukset ja veisut ovat avoimia ja yhteisiä – ne kannetaan Jumalalle monikkomuodossa: "Herra, armahda meitä", "Anna meille rauha", "Ylistämme Sinua". Tämä ei ole sattumaa, vaan osa kirkon hengellistä perintöä: me pelastumme yhteisönä, emme yksin.

Suomalaisessa hengellisessä ilmapiirissä, jossa monet ovat tottuneet hiljaisiin hartauksiin ja yksityisiin uskonharjoituksiin, tämä voi tuntua aluksi vieraalta. Kuitenkin juuri yhteinen rukous, jossa jokaisella on oma paikkansa, voi avata uudenlaisen kokemuksen Jumalan kohtaamisesta. Kirkossa ei tarvitse osata kaikkea – riittää, että on paikalla, kuuntelee, osallistuu niin kuin pystyy ja kasvaa vähitellen mukaan.

Seurakunnan osallistuminen ei tarkoita vain fyysistä läsnäoloa, vaan aktiivista rukoukseen yhtymistä. Tämä voi tapahtua monin tavoin:

• vastaamalla papin rukouksiin sanomalla "Aamen"
• veisaamalla mukana kirkkokansan tai kuoron rinnalla
• tekemällä ristinmerkkejä, kunnioittaen pyhiä hetkiä
• kumartamalla tai seisomalla hartaina osana rukousta
• liittymällä yhteiseen litaniarukoukseen: "Herra, armahda"
• ja ennen kaikkea, ottamalla vastaan pyhää ehtoollista, kirkon sakramenttien kruunua.

Seisominen on ortodoksisessa perinteessä ensisijainen rukousasento – se on ylösnousemuksen asento, valppauden ja kunnioituksen ilmaus. Polvistutaan vain erityisinä hetkinä, kuten liturgiassa Pyhän Hengen epikleesin aikana. Tämä ruumiillinen rukousasenne ilmentää uskoa, joka ei ole vain ajatus tai tunne, vaan koko ihmisen liikettä kohti Jumalaa.

Moni suomalainen löytää ortodoksisesta jumalanpalveluksesta jotain syvästi tuttua ja samalla aivan uutta:

• hiljaisuuden keskeltä nousevan yhteyden,
• toiston kautta rakentuvan merkityksen ja
• pyhän, joka ei huuda, vaan kutsuu.

Tämä yhteinen, toistuva rukouselämä muovaa sydäntä vähitellen, hiljaisesti mutta pysyvästi.

Ortodoksinen kirkko ei odota täydellistä osaamista tai ulkoa opittuja fraaseja – se odottaa sydämen suuntaa. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on kuin rukouksen hengittäminen: aluksi ehkä epävarmaa, mutta ajan myötä yhä luonnollisempaa, yhä syvempää. Ja lopulta siitä tulee osa elämää – ei velvollisuus, vaan lahja.

Litaniat ja kieli – rukousta koko kansan sydämellä

Litaniat – toistuvat, rytmikkäät rukousvuoropuhelut – ovat yksi ortodoksisen jumalanpalveluksen kantavista elementeistä. Ne luovat palvelukseen hengittävän rytmin, jossa vuorottelevat papin tai diakonin rukouspyynnöt ja seurakunnan vastaukset: "Herra, armahda", "Anna, Herra." Nämä sanat eivät ole vain muotoja – ne ovat syviä ja ajattomia pyyntöjä, joita kristityt ovat toistaneet sukupolvien ajan.

Litaniat jäsentävät palveluksen rakennetta. Ne johdattavat hiljaisuudesta rukoukseen, siirtymistä toiseen osaan, tai pysäyttävät koko seurakunnan yhteiseen esirukoukseen. Vaikka sanat ovat usein samat, niiden sisältö syvenee, kun niitä toistetaan – aivan kuten suomalaisessa runoudessa tai virsissä. Toiston kautta rukouksesta tulee enemmän kuin sanoja: siitä tulee hengellinen liike, sisäinen vaellus.

Suomalaiselle sielulle, joka etsii hiljaista syvyyttä ja rauhallista hartautta, litaniat voivat muodostua erityisen merkityksellisiksi. Niiden meditatiivinen toisto auttaa asettumaan rukoukseen – ei kiirehtien, vaan viipyillen, kuunnellen ja ollen läsnä.

Ortodoksinen kirkko on aina rukoillut kansan kielellä. Toisin kuin monissa muissa kristillisissä traditioissa, ortodoksisessa kirkossa ei ole ollut yhtä ainoaa liturgista kieltä. Jo varhaisesta kirkosta lähtien rukous on saanut muodon sillä kielellä, jota ihmiset ymmärtävät ja jolla he puhuvat sydämestään. Näin palvelus on kaikille ymmärrettävää ja osallistavaa.

Tänäkin päivänä ortodoksisia palveluksia toimitetaan yli kahdellakymmenellä eri kielellä – kreikaksi, kirkkoslaaviksi, arabiaksi, albaniaksi, romaniaksi, englanniksi, lugandaksi, ja luonnollisesti suomeksi, ruotsiksi ja kolttasaameksikin. Suomessa käytetään usein myös kirkkoslaavia, etenkin veisuissa ja sävelmistöissä, mikä tuo palveluksiin yhteyden laajempaan ortodoksiseen perintöön ja kirkolliseen historiaamme.

Useissa seurakunnissa palveluksia toimitetaan kahdella tai useammalla kielellä – erityisesti silloin, kun mukana on eri kieliryhmiä. Tämä monikielisyys ei ole este, vaan rikkaus. Se muistuttaa meitä siitä, että kirkko ei ole yhden kansan tai kulttuurin omaisuus, vaan maailmanlaajuinen Kristuksen ruumis.

Samalla suomen kieli on saanut oman paikkansa ortodoksisessa maailmassa. Jumalanpalvelusten käännöstyö on ollut pitkä ja perusteellinen prosessi, jossa vanhat kreikankieliset ja slaavinkieliset tekstit on pyritty välittämään mahdollisimman kauniilla ja rukoukseen kutsuvalla suomella. Tämän työn ansiosta suomalainen ortodoksi voi rukoilla syvästi omalla äidinkielellään – sanoilla, jotka ovat tuttuja mutta täynnä taivaallista merkitystä.

Kieli ei ole vain viestintäväline – se on rukouksen sielu. Ja litaniat, nuo toistuvat sydämen huokaukset, voivat tulla meille yhä tärkeämmiksi, kun opimme kuulemaan niissä hiljaisen rukouksen kutsun.

---

Tämä on kolmas osa sarjasta, jossa osia tulee olemaan noin kymmenen eri aihepiiriä käsittäävää kokonaisuutta. Seuraavassa osassa kerrotaan lisää liturgiasta ja ehtoollisesta.
Ensimmäinen osa: OSA 1.
Toinen osa: OSA
Kolmas osa: OSA 3

---

Ortodoksi.net
5.8.2025