Lintula, jälleenrakentaminen ja ikonit
Ortodoksi.netista
Kari Kotkavaara: juhlapuhe Lintulan luostarin pyhiinvaellusjuhlassa, luostarin Palokissa olon 60-vuotisjuhlassa 11.6.2006
Lintula, jälleenrakentaminen ja ikonit
Korkeasti pyhitetty isä Esipaimen, kunnioitettu igumenia Marina ja sisaret, kunnioitetut isät ja kaikki juhlaan tulleet vieraat!
Kuusikymmentä vuotta Koskijärven kartanossa Palokissa toiminut Lintulan pyhän Kolminaisuuden nunnaluostari on aina vastaanottanut pyhiinvaeltajia ja matkailijoita. Kun sen elämää on esitelty vieraille, Palokissa vietettyjen vuosien vertailukohdaksi on kai tavallisesti noussut ensimmäinen Lintula, tuo Kivennavalle Karjalan kannakselle perustettu naisyhdistys, joka alun perin eli läheisessä yhteydessä Venäjään, sen pääkaupunkiin Pietariin sekä kirkon elämässä silloin vaikuttaneisiin ihmisiin, muun muassa rovasti Ioánn Sergieviin, jonka tunnemme nyt pyhänä Johannes Kronstadtilaisena.
Luultavasti monen matkailijan mielessä Lintulan kaukainen nuoruusaika - elämä etelän vehmaamissa maisemissa, alati viheriöivien keväiden Karjalassa - ja sisariston vaiheet luostarin perustamisesta Venäjän vallankumoukseen ja edelleen talvisotaan, ovat kultautuneet kiehtovammiksi ja kukaties hohdokkaammiksi kuin luostarin myöhäiset vaiheet, siis evakkotaipaleen ja jälleenrakennuksen Lintula. Ainakin Valamon kohdalla vastaavanlainen vertailu ja arvottaminen on ollut tavallista - tiedän tämän koska olin muutamana 1970-luvun kesänä oppaana Uudessa Valamossa ja uskon muistavani vielä senkin, mitä silloin kerroimme matkailijoille.
Lintulasta puhuttaessa on kuitenkin paikallaan korostaa, että luostarin toiminta nykyisillä sijoillaan on itse asiassa jatkunut jo pitempään ja tietyssä mielessä myös vakaammin kuin Kivennavalla. Tuohon vakauteen liittyy muun muassa se, että arkkitehti Vilho Suonmaan suunnittelema ja vuonna 1973 valmistunut pyhän Kolminaisuuden kirkko on jo ehtinyt toimia kauemmin kuin yksikään niistä muista pyhäköistä, joissa jumalanpalveluksia luostarin toistasataa vuotta jatkuneen historian aikana on pidetty. Tämä kuulostaa ehkä yllättävältä, sillä Suonmaan arkkitehtuurin varsin moderni ilme on omiaan peittämään rakennuksen todellisen iän. Se ei kuitenkaan ole enää aivan uusi, vaan jo kolmekymmentä kolme vuotta vanha.
Lintulan luostarin Pyhän Kolminaisuuden kirkon ikonostaasi ja taustalla alttariseinän peittävä Ennusmerkki -ikoni. Kuva © Pyykkönen
Ajattomuuden vaikutelma liittyy mielestäni erityisesti kirkossa olevaan Petros Sasakin ikonisarjaan, johon kuuluvat valtava alttariseinää peittävä Jumalansynnyttäjä "Ennusmerkki" sekä ikonostaasissa olevat Arkkienkeli Mikael, Jumalansynnyttäjän Konevitsan ikoni, Kristus Kaikkivaltias, Johannes Edelläkävijä ja pyhä Kolminaisuus. Petros Sasakin ikonien valmistuminen vuonna 1973 oli suuri tapaus pienessä kirkkokunnassa, eikä tuo ole ihme, sillä Suomen ortodoksien piirissä oli jo pitkään etsitty oikeaa ikonimaalaria. Ikonimaalaria, joka hallitsisi temperatekniikan hienoudet ja osaisi myös soveltaa muinaisten pyhäinkuvien tarjoamia esikuvia. Mielestäni voidaan ajatella, että juuri Lintulan ikonien kautta Sasakista tuli nämä odotukset täyttänyt taiteilija hänen työnsä jatkui Lintulan ikonostaasin valmistumisen jälkeen kirkon palveluksessa suunnilleen neljännesvuosisadan.
Muun muassa Petros Sasakin ikoneista samoin kuin Lintulan kirkoista kerrotaan tänään julkistettavassa kirjassa Hyvän osan valinneet. Siinä selvitetään esimerkiksi Sasakin harvinaisia elämänvaiheita - ensin hänen tietään Japanin pienestä ortodoksien yhteisöstä opiskelijaksi Kreikkaan ja sieltä Suomeen - ja sitten pohditaan sitä tilannetta, jonka keskelle hän kielitaidottomana maahanmuuttajana saapui aikana, jolloin maahanmuuttajiin ja heidän vastaanottamiseensa ei täällä ollut juurikaan valmistauduttu.
Alkuvaikeuksia teologiaa opiskelleella ja taidekouluja käyneellä nuorella Sasakilla kyllä taisi riittää, mutta onneksi hän oli ihmisenä peloton, huumorintajuinen ja sitäpaitsi koko sydämestään omistautunut asialleen. Ne keskustelut, joita Kuopioon asettunut Sasaki ennen pitkää alkoi käydä arkkipiispa Paavalin ja kaupungissa tuolloin toimineen pappisseminaarin opiskelijoiden kanssa, vahvistivat varmasti hänen vakuuttuneisuuttaan siitä, että keskiaikainen ikoni juuri sillä hetkellä oli ennennäkemättömän ajankohtainen ja että näin oli jopa ateistisessa Neuvostoliitossa, jonka hienoihin museoihin Sasakin uudesta kotimaasta pääsi suhteellisen helposti. Tuota aikaa kuvaa muuten varsin hyvin se, että kuuluisan ohjaajan Andrej Tarkovskin elokuva 1400-luvun alussa kuolleesta ikonimaalari Andrej Rublevista sai ensiesityksensä niin Neuvostoliiton kuin ulkomaiden valkokankailla vuonna 1969. Petros Sasaki taas oli muuttanut Ateenasta Suomeen edellisenä vuonna, tammikuussa 1968.
Kirja Hyvän osan valinneet pyrkii muutenkin taustoittamaan Sasakin työtä ja kytkemään sen hiukan laajemminkin 1950- ja 1960-lukujen tapahtumiin. Niinpä kirjassa kerrotaan jälleenrakennusohjelmasta, jonka Suomen valtio oli toteuttanut 1950-luvun kuluessa ja jonka tarkoituksena oli ollut korvata sodan ja Neuvostoliitolle tehtyjen alueluovutusten ortodokseille aiheuttamat menetykset. Uusia kirkkoja ja kuten 1950-luvulla sanottiin - rukoushuoneita rakennettiin eri puolille maata jonkinlaisen modernin ja ylen pelkistetyn klassismin hengessä. Valitettavasti tämä työ oli käytännössä toteutettava kiirehtien ja virittämättä mitään kummempaa keskustelua siitä, millaisia pyhäinkuvia tai kirkkoja uskovat itse eniten kaipasivat. Seurauksena tästä kaikesta näyttääkin olleen ääneen lausumaton pettymys ja turhautuminen: jälleenrakennuksen tuloksia vierastettiin aika yleisesti. Tuntoja alettiin purkaa sanoiksi vasta vähitellen, ja varsinaisesti vasta sen jälkeen, kun televisio ja viikkolehdet 1960-luvun puolenvälin vaiheilla toden teolla olivat löytäneet ortodoksisuuden.
Kirkon sisällä tiedotusvälineiden ilmentämä hyväntahtoinen kiinnostus ja ihailu koettiin epäilemättä rohkaisevana, ja varsinkin seurakunnissa aktiivisesti toimivien nuorten itsetunto kohosi. Ennen pitkää eräät Helsingin, Kuopion ja Joensuun nuoret ottivat tavoitteekseen kuten he lehdissä julistivat - "perinteellisen ikonimaalauksen elvyttämisen Suomessa". Myötätuuli jatkui, ja hienoja tavoitteita saavutettiinkin 1970-luvulla, jolloin myös Uuden Valamon nykyinen kirkko valmistui. Arkkipiispa Paavali ilmaisi julkisuudessa kiitollisuutensa siitä, että sodissa paljon kärsineen kirkkokunnan jälleenrakennus nimenomaan Heinävedelle muuttaneiden Lintulan ja Valamon uudisrakennuksissa viimein saatiin päätökseen.
Oma käsitykseni siitä, mitä sana "jälleenrakennus" ortodokseille merkitsee muovautui juuri 1970- ja 1980-luvuilla ja muistan monia tilanteita, joissa sitä käytettiin. Uskallan myös väittää, että joka kerta oli puheena 1940-luvun loppuvuosista alkanut vaihe, joka - kuten edellä totesin - liittyi uusiin pyhäkköihin tai sitten esimerkiksi Ortodoksiseen kirkkomuseoon, joka ovet avautuivat ensi kertaa vuonna 1957 ja joka kokoelmineen pyrkii esittelemään Viipurista, Kannakselta, Laatokan Karjalasta ja Petsamosta pelastettua kirkollista maailmaa. Tuohon samaan sodanjälkeiseen aikaan viittaan myös niissä teksteissä, jotka sisältyvät tänään julkaistuun kirjaan. Luvussa jonka nimenä on "Petros Sasaki ja hänen ikoninsa Lintulassa", "jälleenrakennus" tarkoittaa lähinnä 1950-lukua ja osin myös 1960-lukua.
Tällainen vakiintunut tulkinta jälleenrakennuksesta joutui uuteen valaistukseen vasta aivan äsken, kuluneiden kolmen, neljän viikon aikana, jotka suurelta osin vietin ortodoksisen kirkon perintöä koskevissa arkistotutkimuksissa Helsingissä. Jälleen kerran törmäsin sanaan "jälleenrakennus", mutta tällä kertaa merkityksessä, jota en milloinkaan ollut pysähtynyt ajattelemaan. Tarkastelemissani asiakirjoissa nimittäin puhuivat nyt sellaiset henkilöt - ortodoksien kirkon papit sekä myös muut suomalaiset miehet, jotka jatkosodan alussa vuonna 1941 palasivat luovutettuun Karjalaan ja jotka marssivat sitten vielä edemmäs - yli Neuvostoliiton rajan - Aunuksen ja Vienan kyliin. Näiden miesten sanastossa "jälleenrakennus" tarkoittaa ensiksikin talvisodan seurauksena menetettyjen alueiden uudisasuttamista sekä sotkettujen ja häväistyjen paikkojen puhdistamista, ja toiseksi - Neuvostoliiton rajan takana - uskon uudelleenkylvöä ja kätköön painuneen ortodoksisuuden esille nostamista. Tällaista "jälleenrakennusta" kuvasi esimerkiksi edesmennyt isä Erkki Piiroinen jo 1980-luvun alussa ilmestyneessä kirjassaan Tšasounien Karjalassa. Sen tekstistä näkee hienosti miten nuoruudenkokemus herkistää kirjoittajan - eikä isä Erkin viaton innostus jätä kylmäksi lukijaakaan, jolle selvitetään rehellisesti myös sodan ja miehityksen herättämiä ristiriitaisia tuntoja, kun nuori pappiskokelas ihailee karjalaisen rahvaan lapsenuskoa ja kauhistuu miehityshallinnon kovalla kädellä ylläpitämää kielellistä ja kansallista erottelua tai Suomen kahden veljeskirkon silloista kilpailua karjalaisista sydämistä. (Ei muuten ole ihme, että sodanjälkeiselle ortodoksiselle kirkollemme niin tärkeät järjestöt Ortodoksinen Veljestö ja Ortodoksisten Nuorten Liitto ammensivat innoituksensa osaltaan juuri Itä-Karjalan kokemuksista ja koettelemuksista.)
Mutta niin kiinnostavia kuin tällaiset kirkon historiaan liittyvät seikat ovat, ne eivät kytkeytyisi Lintulaan ja tämänpäiväiseen juhlapuheeseen, ellei jatkosodan sanastoon sisältyvässä "jälleenrakennuksessa" olisi ollut yhtenä pienenä osatekijänä myös haave ikonimaalauksen alullepanemisesta Aunuksesta saaduin kokemuksin ja opein. Tutkija Katariina Husso on omissa töissään onnistunut hiljattain selvittämään muun muassa, että vanhemman ortodoksipolven "Evakko-Kristuksena" tuntemaa painokuva itse asiassa alun perin valmistettiin Aunuksen ja Vepsän uskoville. Vasta sotaonnen kääntyminen ja tilanteen nopea muuttuminen teki siitä toiseen kertaan kotiseuduiltaan reväistyjen evakkojen pyhäinkuvan. Samoin on käynyt ilmi, että ylidiakoni Leo Kasanko, joka toimi arkkipiispa Hermanin sihteerinä, suunnitteli erään karjalaisvenäläisen taidemaalarin siirtämistä Suomeen ikoneita valmistamaan. Ikonimaalarin palkkaamista suunniteltiin ortodoksisessa kirkossamme siis jo 1940-luvulla eikä vasta kymmenen vuotta myöhemmin kuten tähän asti on luultu!
Olen itse hiljattain kaivellut asiakirjoja, jotka yhtäältä liittyvät Leo Kasankoon, toisaalta kuuluisaan helsinkiläiseen taiteentuntijaan Bertel Hintzeen sekä lisäksi joukkoon nuoria sotilaita, joita Kasanko ja Hintze vanhemman polven asiantuntijoina ohjasivat Itä-Karjalassa. Ohjattavina puolestaan olivat nuori kirkkotutkija Lars Pettersson sekä häntä avustaneet Erkki Piiroinen ja Pentti Härkönen. Petterssonissa ja hänen tovereissaan herätti erityistä innostusta Äänisniemen Kosmajärven kylästä löytynyt ikonimaalari Ivan Miheevitš Abramov, vuonna 1942 kyllä jo vanha ja sokea mies, joka yhtä kaikki avasi haastattelijoille aivan uuden ja kiehtovan maailman. Ennen sokeutumistaan, vielä 1920-luvun jälkipuolella, Abramov oli toiminut koriste- ja plakaattimaalarina, ja sitä ennen hän oli vuosikymmenien saatossa valmistanut luvuttoman määrän pyhäinkuvia öljyvärein isältään perimiensä kuvien ja ikonien pohjalta. Osa niin malleista kuin Abramovin töistä oli säilynyt hänen kotitalossaan, enimmät ullakolla, uuden ajan tieltä syrjään työnnettyinä.
Suomen museoväessä Ivan Abramov herätti kiinnostuksen vanhaa käsityömäistä maalaustaitoa kohtaan, ja niinpä vanhan miehen talo ja varsinkin siinä ennen sijainnut maalausverstas dokumentoitiin huolellisesti. Muistiin merkittiin ikonien mallikuvat ja hiilipiirrokset, verstaan seinillä riippuneet valokuvat unohtamatta edes tapetteja, niiden värejä ja kuvioita. Sitten koko tuo laaja, ainutlaatuinen aineisto lunastettiin Ivan Miheevitšilta Suomen Muinaismuistoyhdistykselle tarkoituksena lavastaa verstas, joka pystytettäisiin Suomen Kansallismuseoon tai suunnitteilla olevaan Aunuksen keskusmuseoon.
Abramoville kuuluneet esineet siirrettiin keväällä 1943 varastoon Tampereelle, mutta sodan käänteet vuoden 1944 aikana johtivat koko ikoneita ja kirkkoja koskeneen tutkimustyön keskeytymiseen. Syyskuun alussa 1944 voimaan tulleen aselevon jälkeen Abramovin esineet ja muu Itä-Karjalasta siirretty irtaimisto toimitettiin sitten Neuvostoliiton viranomaisille ja siis jälleen rajan yli, nyt vastakkaiseen suuntaan kuin edellisellä kerralla. Kuin yhdestä iskusta raukesi samoihin aikoihin suuri joukko sota-aikaisista suunnitelmista ja niin muun muassa ikonimaalauksen esittelemiseen liittyvistä museohankkeista ja suunnitelluista julkaisuista piti luopua. Muuttuneiden sensuurimääräysten vuoksi Itä-Karjalasta tuli arka aihe. Tutkijoiden keräämät muistiinpanot, valokuvat ja piirrokset taas jäivät kotien kätköihin, eikä tietenkään ole sattuma, että julkisista puheista kuin huomaamatta hävisivät monet sota-aikana suositut ilmaukset - tai ainakin ne merkitykset, jotka niille oli kuluneina vuosina annettu. Kuten olen tässä yrittänyt todistaa, yksi tällaisista sanoista oli 'jälleenrakennus", joka sitten jatkossa sai uuden, meille tutumman ja muuttuneeseen poliittiseen tilanteeseen paremmin sopivan sisällön.
Tarkemmin ajatellen ei ehkä kuitenkaan ole aivan varmaa, unohtuivatko vanhat haaveet aivan kokonaan, vaikka niistä puhuminen loppui. Ajatus siitä, että Suomen alueella joskus aikaisemmin olisi harjoitettu temperamaalausta näyttää nimittäin ainakin jollain tasolla pysyneen sitkeästi voimissa, - ainakin 1960-luvun ortodoksinuoriso suunnitteli pontevasti "perinteellisen ikonimaalauksen elpymistä Suomessa", ja jostain tuo ajatus lienee heille tihkunut. Kukaties joidenkuiden opettajien tai vanhempien puheissa - ikään kuin rivien välissä - eli myös 1960-luvulla sellainen Karjala, joka yhä vaan oli ajaton ja elävä ihanne ja johon myös ikiaikaisen ikonimaalauksen ajateltiin kuuluvan. Niin tai näin, Petros Sasakin kaltaisen ikonimaalarin ilmaantuminen 1960-luvun lopun Suomeen vastasi selvästi odotukseen, jonka täyttä merkitystä ja syvyyttä en mitenkään aavistanut, kun 1970-luvun nuorena opiskelijana otin käyttööni sanan "jälleenrakennus".
Minulle "jälleenrakennus" merkitsi lähinnä 1950-lukua jossa varjoja tuntui näkyvän loppujen lopuksi vain aika vähän. Sen sijaan vanhempaan polveen kuuluvien opettajieni käyttämänä sanaan taisi sittenkin liittyä enemmän menetyksen kaikuja, mutta eiköhän myös ilo arkkipiispa Paavalin kiittelemästä jälleenrakennuksen päättymisestä - ja Sasakin ikoneista, ja Lintulasta, luostarin lannistumattomasta jokapäiväisestä rukouksesta - ollut sekin paljon syvempi, ja paljon kalliimmin lunastettu kuin kokemattomassa sydämessäni ymmärsin.
© Kari Kotkavaara 2006
(julkaistu Ortodoksi.netissä kirjoittajan luvalla)
Kirjallisuutta
- Hyvän osan valinneet, Lintulan Palokissa olon 60-vuotisjuhlakirja, (useita kirjoittajia) 2006, Lintulan luostari, ISBN 952-92-0329-2
- Kari Kotkavaara, Petter Martiskainen (toim.): Ikonit, ihmiset ja sota, 2009 ISBN 978-952-5679-40-3