Suuri skisma jakoi kristikunnan itään ja länteen

Suuri skisma jakoi kristikunnan itään ja länteen

Vuoden 1054 suuri skisma kuuluu kristinuskon historian merkittävimpiin ja surullisimpiin käännekohtiin. Se ei syntynyt yhden päivän aikana eikä yhden kiistan seurauksena, vaan pitkän kehityksen tuloksena. Idän ja lännen kristityillä oli ollut erimielisyyksiä jo varhaisista vuosisadoista lähtien. Taustalla olivat sekä teologiset kysymykset että kulttuuriset, kielelliset ja kirkollishallinnolliset erot.

Keskeisiksi kiistakohdiksi nousivat erityisesti kysymys Rooman piispan asemasta koko kirkossa sekä niin sanottu Filioque-lisäys uskontunnustukseen. Lisäksi eroja oli liturgisissa tavoissa, kurikäytännöissä ja kirkollisessa elämässä. Nämä erot eivät vielä itsessään tehneet ykseyttä mahdottomaksi, mutta ne loivat vähitellen pohjan syvemmälle jakautumiselle.

Rooma ja Konstantinopoli kahden maailman keskuksina

Roomalla oli kristikunnassa alusta lähtien poikkeuksellinen asema. Se oli valtakunnan vanha pääkaupunki, ja lisäksi siihen liittyivät apostolit Pietari ja Paavali, joiden katsottiin kärsineen siellä marttyyrikuoleman. Tämän vuoksi Rooman kirkkoa kunnioitettiin laajalti. Idän kirkot tunnustivat Rooman piispalle erityisen arvon, mutta eivät yleensä hyväksyneet ajatusta siitä, että hänellä olisi rajaton oikeudellinen valta koko kirkkoon.

Kun Konstantinopolista tuli Rooman valtakunnan uusi keskus, myös sen kirkollinen merkitys kasvoi. Vähitellen idässä vahvistui käsitys, että uuden pääkaupungin piispa oli asemaltaan erittäin merkittävä koko kristikunnassa. Näin Rooman ja Konstantinopolin välinen suhde muuttui yhä herkemmäksi kysymykseksi, jossa kohtasivat sekä kirkollinen perinne että keisarikunnan poliittinen todellisuus.

Varhaiset erimielisyydet eivät vielä rikkoneet yhteyttä

Jo varhaisina vuosisatoina esiintyi kiistoja, jotka osoittivat, ettei idän ja lännen välinen suhde ollut ongelmaton. Esimerkiksi pääsiäisen vieton ajankohdasta oli erilaisia käytäntöjä. Roomassa pyrittiin ajoittain vahvistamaan omaa näkemystä koko kirkolle, mutta kaikkia ratkaisuja ei hyväksytty yksimielisesti. Silti nämä varhaiset kiistat eivät vielä johtaneet pysyvään eroon.

Myös 400- ja 800-luvuilla syntyi tilapäisiä katkoja Rooman ja Konstantinopolin väliseen yhteyteen. Ne kuitenkin saatiin vielä korjattua. Tämä osoittaa, ettei vuoden 1054 tapahtumaa voi ymmärtää yksittäisenä äkillisenä repeämänä, vaan pitkän jännityksen huipentumana.

Uskontunnustus ja Filioque-kysymys

Yksi tunnetuimmista teologisista kiistoista liittyi Nikean–Konstantinopolin uskontunnustukseen. Läntisessä kirkossa siihen lisättiin sana Filioque, ”ja Pojasta”, jolloin Pyhän Hengen sanottiin lähtevän Isästä ja Pojasta. Idän kirkossa tätä pidettiin vakavana ongelmana sekä sisällön että menettelyn kannalta. Ortodoksit katsoivat, ettei yhteisesti hyväksyttyä uskontunnustusta voitu muuttaa yksipuolisesti.

Filioque ei kuitenkaan ollut ainoa syy suureen skismaan. Sen rinnalla vaikuttivat monet muutkin tekijät: Rooman piispan vallan laajuus, liturgiset erot, erilaiset hengelliset painotukset sekä vuosisatojen mittaan vahvistunut epäluulo idän ja lännen välillä.

Kielen ja kulttuurin ero syvensi kuilua

Lännessä kirkon hallitseva kieli oli latina, idässä kreikka. Kun kaksikielisyys väheni varsinkin Länsi-Rooman valtakunnan romahdettua, yhteinen ymmärrys heikkeni. Samalla myös teologiset käsitteet, liturgiset tavat ja kirkollinen ajattelu alkoivat kehittyä osittain eri suuntiin.

Rooman poliittinen merkitys väheni, kun taas Konstantinopoli oli keisarikunnan elävä keskus. Tämäkin vaikutti siihen, että idän ja lännen kirkollinen elämä etääntyi toisistaan. Yhteys ei katkennut kerralla, mutta yhteinen kieli, yhteinen kulttuurinen tausta ja osin myös yhteinen ajattelutapa murenivat vuosisatojen aikana.

Vuoden 1054 tapahtumat

Skisman perinteiseksi merkkivuodeksi on jäänyt 1054. Tällöin Konstantinopolin patriarkka Mikael I Kerularios ja paavin lähettiläät ajautuivat vakavaan konfliktiin. Taustalla olivat kiistat lännen käytännöistä, paavin vallasta ja kirkollisesta järjestyksestä. Tilanne kärjistyi, kun paavin legaatit asettivat Hagia Sofian alttarille patriarkkaa vastaan suunnatun ekskommunikaatiokirjan 16. heinäkuuta 1054. Pian tämän jälkeen patriarkka puolestaan langetti kirkonkirouksen legaatteihin.

On tärkeää huomata, että nämä ekskommunikaatiot eivät alun perin kohdistuneet koko itäiseen ja läntiseen kristikuntaan, vaan tiettyihin kirkonmiehiin ja heidän kannattajiinsa. Juuri tästä syystä monet historioitsijat korostavat, ettei vuoden 1054 tapahtuma vielä siinä hetkessä merkinnyt täydellistä ja lopullista katkoa kaikkien kristittyjen välillä. Siitä tuli kuitenkin vedenjakaja, jonka merkitys kasvoi myöhempinä vuosisatoina.

Skisman seuraukset näkyivät vähitellen

Vaikka vuoden 1054 tapahtumat olivat vakavia, tavalliset kristityt eivät kaikkialla heti kokeneet elävänsä lopullisesti erkaantuneissa kirkoissa. Yhteyksiä säilyi vielä jonkin aikaa, ja muodollinenkin todellisuus oli monin kohdin monimutkaisempi kuin myöhempi historiankirjoitus antaa ymmärtää.

Ratkaisevasti idän epäluottamusta länteen syvensi kuitenkin neljäs ristiretki ja Konstantinopolin ryöstö vuonna 1204. Läntiset ristiretkeläiset ja venetsialaiset kauppiaat häpäisivät kaupungin pyhiä paikkoja, ryöstivät kirkkoja ja aiheuttivat haavan, joka jäi ortodoksisen maailman muistiin vuosisadoiksi. Tätä pidetään laajalti yhtenä niistä tapahtumista, jotka tekivät jakautumisesta käytännössä lähes peruuttamattoman.

Ykseyttä yritettiin palauttaa

Skisman jälkeen tehtiin useita yrityksiä yhteyden palauttamiseksi. Lyonin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1274 ja Ferraran–Firenzen kirkolliskokouksessa vuosina 1438–1439 pyrittiin löytämään ratkaisu, joka yhdistäisi idän ja lännen uudelleen. Sopimuksia kyllä syntyi, mutta ne eivät saaneet pysyvää vastaanottoa ortodoksisessa kirkossa. Erityisesti Rooman piispan vallan ja Filioque-kysymyksen kaltaiset aiheet jäivät esteiksi.

Myöhemminkin ykseyden tiellä on ollut vaikeita opillisia kysymyksiä. Niihin kuuluu myös roomalaiskatolisessa kirkossa vuonna 1870 vahvistettu oppi paavin erehtymättömyydestä, jota ortodoksinen kirkko ei hyväksy.

Vuoden 1965 yhteinen julistus

Vaikka skisma ei ole poistunut, 1900-luvulla nähtiin merkittäviä lähentymisen eleitä. Paavi Paavali VI ja Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Athenagoras antoivat 7. joulukuuta 1965 yhteisen julistuksen, jossa vuoden 1054 molemminpuoliset kirkonkiroukset poistettiin historiallisesta muistista ja kirkon elämästä. Tämä ei palauttanut täyttä ehtoollisyhteyttä, mutta se oli merkittävä askel kohti vuoropuhelua ja sovintoa.

Suuri skisma kuuluu yhä kristikunnan kipeisiin historiallisiin haavoihin. Sen synty muistuttaa siitä, että kirkon hajaannus ei yleensä johdu vain yhdestä opillisesta kysymyksestä, vaan myös vallasta, historiasta, kielestä, kulttuurista ja ihmisten kyvyttömyydestä säilyttää yhteys ristiriitojen keskellä.

Lähteet

• Greek Reporter: The Great Schism: The Split That Divided Christianity (Suuri skisma: jako, joka jakoi kristikunnan)
• Vatican: Common Declaration of Pope Paul VI and the Ecumenical Patriarch Athenagoras I (Paavi Paavali VI:n ja ekumeenisen patriarkka Athenagoras I:n yhteinen julistus)
• Encyclopaedia Britannica: Great Schism (Suuri skisma)
• The Orthodox Church in America: The Great Schism (Suuri skisma)