Toiminnot

Ekklesiologia

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 29. maaliskuuta 2009 kello 20.24 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Tämä artikkeli on osa artikkelisarjasta:
Tutustu
ortodoksiseen kirkkoon
Traditio
Raamattu
Uskontunnustus
Ekumeeniset kirkolliskokoukset
Pyhät
Ortodoksinen jumalanpalvelus
osa 1 | osa 2 | osa 3
Liturgia
Kanonit
Ikoni
Symbolismi
Pyhä Kolminaisuus
Isä (Jumala)
Jeesus Kristus
Pyhä Henki
Yksi, Pyhä, katolinen ja apostolinen Kirkko
Ekklesiologia
Kirkkohistoria
Mysteriot

Malline:Kesken

Ekklesiologia eli kirkko-oppi on dogmatiikan alalaji. Kirkolla ja seurakunnalla on kristinuskossa organisatorisen jäsenenä olemisen lisäksi suuri hengellinen merkitys. Tämän hengellisen merkityksen pohdintaa sanotaan kirkko-opiksi eli ekklesiologiaksi. Kirkko-opillinen pohdinta on kristillisten kirkkojen ja seurakuntien omaa sisäistä pohdintaa ja teologista ajatustyötä, jolla ne pyrkivät selittämään ja jäsentämään kirkon olemisen varsinaisen merkityksen.

Kirkko-opissa puhutaan paitsi "kirkosta" myös "seurakunnasta". Kirkko-oppia ajatellen termit kirkko ja seurakunta tarkoittavat jossain määrin samaa. Kirkko-oppi ei yleensä pohdi juridista organisaatiota tai hallintoa. Kristinuskossa kirkon merkitys tulee näkyväksi paikallisessa seurakunnassa. Sen vuoksi käsitys hengellisestä seurakunnasta on jokseenkin sama kuin hengellisestä kirkosta. Esimerkiksi nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa käytetään sanoja "uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon". Kreikan ja latinan kielisissä teksteissä käytetään termiä ekklesia / ecclesia, joka yleensä käännetään sanalla "seurakunta". Tässä yhteydessä se kuitenkin kuvaa koko kirkon merkitystä ja olemusta.

Kirkko-opin tutkimus

Kirkko-oppia eli ekklesiologiaa tutkitaan ja siitä luodaan teoriaa dogmatiikassa, joka on akateeminen teologinen oppiaine yliopistossa. Koska kristinuskon jakautuminen eri kirkkokuntiin ja toisistaan erillisiin kristillisiin yhteisöihin vaikuttaa suoraan kirkkojen yhteyspyrkimyksiin eli ekumeniaan, ekumeniikassa tutkitaan kirkko-opin ekumeenisia vaikutuksia ja seurauksia.

Kaste porttina seurakuntaan

Kirkon hengellinen merkitys lähtee siitä, että sen jäseneksi tullaan kasteessa. Kaste on ortodoksisessa kirkossa sakramentti eli mysteerio. Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan ortodoksinen kirkko tunnustaa "yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi". Kirkko on siis kastettujen joukko.

Kirkon ykseys

Kirkko koostuu paikalliskirkoista ja ne seurakunnista ja seurakuntien jäsenistä. Hengellisessä merkityksessä Kirkko on kuitenkin yksi. Uuden testamentin kirjoittajista apostoli Paavali vertasi kirkkoa Kristuksen ruumiiseen ja hengelliseen rakennukseen. Kirkko on yhtäältä Kristuksen mystinen ruumis, jossa jokainen Kirkon jäsen vastaa yhtä ruumiin osaa. Kokonaisuus muodostaa yhden toimivan orgaanin, kehon. (kts. Yksi, Pyhä, katolinen ja apostolinen Kirkko)

Vertaus Kristuksen ruumiista liittää kirkko-opin ehtoolliseen. Kristillisen käsityksen mukaan ehtoollinen on anteeksiannon ateria ja se antaa osallisuuden "Kristuksen ruumiiseen" ("ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini"). Kun Kirkko ymmärretään Kristuksen ruumiiksi, ehtoollinen antaa osallisuuden tähän yhteyteen. Kaste on siis ovi Kirkkoon, ja ehtoollinen on Kirkossa olevien yhteinen ateria, joka ylläpitää Kristuksen ruumista. Erityisesti ortodoksisessa kirkko-opissa on tapana sanoa, että Kirkko varsinaisesti toteutuu silloin kun se viettää ehtoollista.

Uskontunnustuksen mukaan Kirkko uskoo, että se on "yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen". Vaikka kristityt kuuluvat johonkin paikalliskirkkoon, ovat he tämän kirkko-opin mukaan samalla jäseniä yhdessä Kristuksen Kirkossa, joka hengellisessä merkityksessä ylittää paikalliskirkon rajat.

Kirkon ykseys johdetaan piispallisissa kirkoissa usein piispan tehtäväksi ja symboliksi. Piispa edustaa kirkon ykseyttä ja varjelee sitä. Siten piispa edustaa Kristuksen ruumiin päätä eli Kristusta. Äärimmillään tämä käsitys ilmenee kirkkoisä Kyprianuksen kirkko-opissa. Hänen lausumansa mukaan "kirkko on piispassa ja piispa kirkossa". Erityisesti roomalaiskatolisessa kirkossa kirkon ykseys johdetaan paavista, joka on kirkon ykseyden merkki ja tae. Roomalaiskatolisen käsityksen mukaan paikallinen kirkko on siinä määrin osallinen kirkon ykseydestä kuin se on yhteydessä paaviin.

Kirkon ykseyden korostaminen on johtunut siitä, että kristillinen kirkko on alusta asti ollut altis organisatoriseen hajaantumiseen eli skismaan. Skismalla on tarkoitettu sellaista erottautumista paikalliskirkosta, että se on johtanut kilpailevan tai muuten oppositiosuhteessa olevan kirkon perustamiseen. Skismaan ei välttämättä liity harhaoppia eli heresiaa. Ortodoksinen kirkko pitää edelleen periaatteena, että kullakin paikkakunnalla tulisi olla vain yksi Kirkko. Kahden erillisen ja kilpailevan seurakunnan tai kirkon läsnäolo on ollut skisman merkki. Yksittäisellä paikkakunnalla tietysti voinut olla suurikin määrä seurakuntia, mikäli ne ovat tunnustaneet toisensa kuuluvaksi samaan Kirkkoon, eli olleet saman yhteisön eri paikallisia yksiköitä.

Kirkon pyhyys

Suomen kielen sana kirkko tulee kreikan kielen sanasta "kyriake" ja tarkoittaa Herralle kuuluvaa. Sana kuvaa kristinuskon käsitystä, että kirkon jäsenet ovat muista erotettu erityinen joukko. Se on erotettu profaanista, varattu Jumalalle, mikä on ymmärrettävää, koska kristillisen käsityksen mukaan Kristus on seurakunnan pää. Osallisuus Jumalan armosta ja siinä merkityksessä erottautuminen tekee kirkosta pyhän. Pyhyys on siten Kirkossa ja seurakunnassa Jumalan sille antama ominaisuus, eikä se liity jäsenten muunlaiseen hyvyyteen tai erinomaisuuteen.

Kirkon pyhyys liittyy vielä käsitykseen Pyhästä Hengestä. Kolminaisuusopin mukaan Jumala lähetti Kirkolleen ensimmäisenä kristillisenä helluntaina Pyhän Hengen puolustajaksi ja opastajaksi. Pyhä Henki ymmärretään Jumalan yhdeksi persoonaksi ja edustaa siten Jumalaa itseään. Läsnä olevan Pyhän Hengen välityksellä Jumala on kirkossaan läsnä, kaitsee ja huolehtii siitä ja pyhittää sen. Kirkon pyhyys on myös tässä mielessä jäsentensä ulkopuolista pyhyyttä, Pyhän Hengen läsnäoloa.

Kirkon katolisuus

Kolmessa vanhassa uskontunnustuksessa käytetään kaikissa sanaa, että kirkko on "katolinen". Katolinen on kreikkaa (kath holee) ja tarkoittaa kaiken kattavaa tai kaikkialla olevaa. Mielleyhtymä roomalaiskatoliseen kirkkoon on sikäli virheellinen, että sana katolinen ei historiallisestikaan viittaa roomalaiskatoliseen kirkkoon, koska kirkkojen ero vuonna 1054 syntyi paljon uskontunnustuksen (v. 325) jälkeen. Toki roomalaiskatolilainen kristitty ajattelee sen tarkoittavan omaa kirkkoaan samoin kuin ortodoksikin.

Ekumeenisessa liikkeessä on yleisesti tunnustettu ajatus, että kristillisten kirkkojen jakautuminen eri kirkkokuntiin on kristittyjen synti kirkon katolisuutta kohtaan. Sen vuoksi kirkot pitävät ekumeenista työskentelyä tärkeänä.

Kirkon apostolisuus

Apostolinen tarkoittaa, että Kirkko perustuu ensimmäisten kristittyjen, apostolien työlle ja ohjeille, jotka apostolit silminnäkijöinä antoivat. Lisäksi Kirkko katsoo pitäytyvänsä apostoleilta periytyvään evankeliumin sanomaan. Kirkko ei siis voi pysyä apostolisena ja aitona kirkkona, mikäli se edustaa jotakin muuta uskoa kuin mitä apostolit edustivat. Kirkon apostolisuus on kirkon uskon jatkuvuuden ilmaus ja se toimii samalla kirkon uskon kriittisenä arviointiperusteena.

Ortodoksinen kirkko kuten myös roomalaiskatolinen kirkkokin pitävät protestanttisten kirkkojen kaltaista apostolisuuden rajaamista eräänlaiseksi raamattuperiaatteeksi kapeana näkökulmana apostolisuuteen ja korostavat myös muita apostolisuuden lähteitä, kuten kirkollista perimätietoa eli kirkon traditiota.

Kirkon rajat

Kristinuskossa on erilaisia käsityksiä siitä, missä on kirkon rajat, toisin sanoen kuka on kristitty.

Varhaisessa kristinuskossa pelastettujen joukko samastettiin "näkyvän seurakunnan" jäsenyyteen. "Pyhä kansa" oli sama kuin kokoontuva seurakunta. Vanhakirkollisen ajatuksen mukaan (näkyvän) kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta (extra ecclesiam nulla salus). Kyprianuksen sanoin "sillä ei voi olla Jumala isänä jolla ei ole kirkko äitinä".

Henkilö saattoi myös ajaa itsensä kirkon ulkopuolelle tekemällä teon, synnin, joka erotti hänet kirkosta. Ensimmäisenä vuosisatoina kirkkokurin välineitä olivat ekskommunikaatio eli erottaminen ehtoolliselta ja anateema eli määräaikainen tai pysyvä erottaminen. Erottamisella ymmärrettiin henkilön saattamista pois pelastettujen joukosta. Kun ehtoollinen ymmärrettiin vahvasti osallisuudeksi "Kristuksen ruumiiseen" oli ehtoollisesta erottaminen ankara rangaistus.

Myös harhaoppi eli heresia saattoi johtaa erottamiseen kirkosta ja katsottiin ihmisen sulkemiseksi pois myös pelastuksen yhteydestä. Kirkosta harhaopin johdosta erotetut tosin yleensä katsoivat olevansa oikeassa ja edustavansa erotettuinakin oikeaa ja aitoa uskoa. Näin syntyivät ensimmäiset kilpailevat ja rinnakkaiset kristilliset yhteisöt jo varsin varhain kristinuskon historiassa.

Näkyvä ja näkymätön kirkko

Kristinuskoon sisältyvän kirkko-opin mukaan kirkko on kahdella tavalla näkymätön. Ensiksikin se on näkymätön sillä tavalla, että vaikka ns. näkyvän kirkon jäsenyyttä arvostetaan hyvin korkealle ja sitä pidetään lähtökohtaisesti pelastettujen näkyvänä joukkona, kirkon todelliset rajat ovat näkymättömiä. Näkymättömyys johtuu siitä, että myös kirkon sisällä voi olla jäseniä, jotka eivät kuulu todelliseen Kristuksen ruumiiseen, siis näkymättömään oikeaan ja todelliseen kirkkoon.

Toisekseen kirkko on näkymätön siinä merkityksessä, että siihen kuuluvat myös kuolleet jäsenet. Kuolleiden kristittyjen joukko kutsutaan riemuitsevaksi seurakunnaksi, perille päässeiden joukoksi. Vaikka he eivät enää ole näkyvän seurakunnan jäseniä, he ovat Kristuksen näkymättömän ruumiin jäseniä. Näkymättömän kirkon ajatukseen liittyy eräs kristinuskon tärkeimmistä pyhäpäivistä: pyhäinpäivä. Siihen on Suomessa sulautunut kaksi eri juhlapyhää: kaikkien pyhien päivä, eli kaikkien uskovien pyhä (ts. kaikkien kristittyjen juhlapyhä) ja pyhinä kuolleiden juhlapyhä. Jälkimmäisellä ei tarkoiteta pyhiä vaan kaikkia tavallisia kuolleita kristittyjä (pyhän kirkon jäseniä eli pyhiä).

HAP