Toiminnot

Synodaalikirkon tulevaisuus (opetuspuhe)

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 7. elokuuta 2010 kello 16.30 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Mikä on synodaalikirkon tulevaisuus Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuudessa?

Synodaalikirkko taisteli kommunismin virusta vastaan

Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja patriarkka Aleksei II ja Venäjän pakolaiskirkon metropoliitta Lauros allekirjoittivat 18.5.2007 Kristus Vapahtajan katedraalissa Moskovassa sopimuksen kirkkojen yhdistymisestä. Sopimus merkitsi 80 vuoden mittaisen kirkollisen jakaantumisen kauden päättymistä.

Sopimuksen mukaan Venäjän kirkko Venäjän rajojen ulkopuolella” eli venäläinen synodaalikirkko (ROCOR eli Russian Orthodox Church outside Russia) palaa hiippakuntineen, seurakuntineen, luostareineen ja kirkollisine yhdistyksineen itsehallinnolliseksi osaksi Venäjän ortodoksista kirkkoa. Synodaalikirkon johtavan piispan valitsee kirkon oma piispainkokous, ja valinnan vahvistaa Moskovan ja koko Venäjän patriarkka ja Venäjän kirkon pyhä synodi.

Mutta mikä on tämä “Venäjän rajojen ulkopuolella oleva Venäjän kirkko?”

Venäjän vallankumouksen jälkeen merkittävimmäksi emigranttijoukoksi muodostui Serbian Sremski Karlovitsiin keskuksensa heinäkuussa 1921 perustanut pakolaispiispojen kokous. Pakolaispiispojen kokous julistautui Venäjän ortodoksisen kirkon ylimmäksi päättäväksi elimeksi. Synodin ensimmäinen varsinainen kokous oli Sremski Karlovitsissa syyskuussa 1922.

Synodi perustettiin kaksi vuotta aikaisemmin toukokuussa 1919 Etelä-Venäjällä Stavopolissa. Kenraali Pjotr N. Wrangelin johtamissa valkoisen Venäjän armeijajoukossa palveli myös “Jeesus-rykmentiksi” kutsuttu vapaaehtoisten ortodoksipapiston joukko.

Monarkistimielisen kirkolliskokouksen jäsenet pakenivat 1920 Venäjän valkoisen armeijan mukana Krimiltä. Pappisjäsenten lisäksi kirkolliskokoukseen kuului venäläistä aatelistoa ja tsaarin hallinnon korkeaa virkamiehistöä.

Alkuaan kirkolliseksi elimeksi perustetun synodin kannanotot politisoituivat. Kirkolliskokouksen kannanotoissa bolševikkeja syytettiin nälänhädän aiheuttamisesta ja “uskovan kansan” perikatoon saattamisesta. Julistuksissaan synodi yllytti Venäjän kansaa nousemaan bolševikkeja vastaan.

Emigranttivenäläisten muodostama kirkolliskokous kutsui itseään “korkeimmaksi kirkolliseksi hallintoelimeksi Venäjän rajojen ulkopuolella”, myöhemmin kirkolliskokous alkoi käyttää nimitystä “Venäjän kirkko Venäjän rajojen ulkopuolella”. Koska kirkon toiminnan keskuksen muodosti piispainkokous, sitä kutsutaan myös “synodaalikirkoksi” ja “pakolaispiispojen kokoukseksi”. Synodi perusteli oikeuttaan erityisasemaan patriarkka Tiihonin marraskuussa 1920 antamalla käskyllä, jossa mahdollistettiin Venäjän ulkopuolelle muodostuneiden hiippakuntien itsenäinen asema.

Metropoliitta Antoni - kiihkomielinen nationalisti

Venäjän synodaalikirkon alkuvuosien keskeisiä piispoja olivat Kiovan ja Galitsian metropoliitta Antoni ja Volynian arkkipiispa Jevologi. Metropoliitta Antoni (1863-1936) oli toiminut ennen vallankumousta Moskovan hengellisen akatemian rehtorina (1890-1900).

Antoni vihittiin munkiksi ja papiksi 22-vuotiaana 1885. Hän vihittiin piispaksi 34-vuotiaana 1897.

Metropoliitta edusti jyrkän linjan venäläistä nationalismia. Hän oli emigranttisynodin itseoikeutettu johtaja, joka vastusti toiminnassaan kaikin tavoin neuvostokommunismia. Metropoliitta varoitti eri maiden hallituksia tunnustamasta Neuvostoliittoa, jottei “kommunismin virus” leviäisi laajemmalle.

Emigranttisynodin johtavat piispat matkustivat joulukuussa 1920 Konstantinopoliin keskustelemaan ekumeenisen patriarkaatin edustajien kanssa kirkollisesta tilanteestaan. Virkaatekevä patriarkka, Prusan metropoliitta Doroteos myönsi 29.12.1920 emigranttisynodille luvan jatkaa huolenpitoa venäläisestä laumasta.

Serbian patriarkka Dimitrije kutsui 1921 metropoliitta Antonin asumaan Serbiaan, jonne muutti myös venäläisen emigranttikirkon johtavat piispat. Ensimmäinen kirkolliskokous pidettiin Sremski-Karlovitsissa marraskuussa 1921. Kokoukseen osallistui 24 piispaa ja lisäksi papiston ja maallikoiden edustajia. Kokous ilmaisi syvän huolensa Venäjän tilanteesta.

Synodin esimies metropoliitta Antoni oli patriarkka Tiihonin vangitsemisen (1922) jälkeen vanhin vapaana elänyt venäläinen piispa. Hän nousi kokouksessa puolustamaan voimakkaasti vainottua Venäjän ortodoksista kirkkoa.

Uusi neuvostohallinto näki metropoliitta Antonin johtaman emigranttisynodin päämääränä neuvostovallan kukistamisen. Kommunistijohtajat syyttivät myös Moskovan patriarkaatin edustajia vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Lev Trotskin ajaman uskontopolitiikan perusajatuksena oli ortodoksisen kirkon tuhoaminen Neuvosto-Venäjällä.

Patriarkan sijaiseksi Tiihonin pidättämisen aikoihin toukokuussa 1922 noussut metropoliitta Agafangel toisti patriarkan kielteisen arvion venäläisen emigranttisynodin kanonisuudesta. Moskovan patriarkaatti ei halunnut olla missään tekemisissä Neuvosto-Venäjän ulkopuolelle syntyneiden kirkollisten ryhmien kanssa, sillä nämä ryhmät vaikeuttivat neuvostovastaisuudellaan patriarkaatin asemaa uudessa kommunistisessa valtiossa.

Patriarkan sijaiseksi valitun metropoliitta Sergijn lojaalisuusjulistus vuodelta 1927 Neuvostoliittoa kohtaan merkitsi 80 vuotta kestänyttä pesäeroa Moskovan patriarkaatin ja venäläisen emigranttikirkon välille.

Metropoliitta Sergij vaati emigranteilta selkeää tunnustusta neuvostomyönteiselle politiikalleen. Tsaarimieliset emigranttivenäläiset eivät voineet sitä hyväksyä. He sanoutuivat irti Sergijn uskollisjulistuksesta. Heidän mielestään metropoliitta Sergijin uskollisuusjulistus merkitsi Neuvostoliitossa ortodoksisen kirkon totuuden pettämistä ja elämän kaventamista rituaaleiksi. Venäläinen ulkomaankirkko katkaisi kaikki suhteensa metropoliitta Sergijin ja hänen kannattajiinsa.

Synodaalikirkon keskus New Yorkiin

Toisen maailmansodan jälkeen Moskovan patriarkka Aleksei I vetosi emigranttivenäläisiin palaamisesta äitikirkon yhteyteen. Hän ei vaatinut vetoomuksessaan uskollislupausta Neuvostoliitolle. Uusi poliittinen ilmapiiri näytti tukevan emigranttiyhteisöjen liittymistä Moskovan patriarkaattiin. Venäläisen synodaalikirkolla oli Pariisissa piispana Serafim (Ljukjanov). Kiihkovenäläinen Serafim toimi Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana 1921-1923.

Piispa Serafim oli aktiivinen Natsi-Saksan yhteistyökumppani, ja yhteistyön takia Saksan miehitysvalta tunnusti Serafimin kirkollisen hallinnon Ranskassa. Toisen maailmansodan jälkeen piispa Serafim käänsi kelkkansa ja liittyi Moskovan patriarkaatin yhteyteen niin pian kuin oli mahdollista. Moskovan patriarkaatti nimitti elokuussa 1946 piispa Serafimin Ranskan emigranttivenäläisen hiippakunnan johtajaksi.

Suurin osa Ranskan venäläisistä emigranteista hylkäsi Serafimin valinnan. He valitsivat uudeksi esipaimenekseen arkkipiispa Vladimirin. Patriarkka Aleksei erotti Vladimirin ja hänen kannattajansa yhteydestään. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti otti Vladimirin kannattajineen “suojelukseensa”.

Venäjän ortodoksisen kirkon yritys saada kaikki Euroopan venäläiset emigrantit kootuksi yhteyteensä epäonnistui.

Toisen maailmansodan jälkeen venäläisten emigrantti kirkkojen merkitys väheni Euroopassa. Ns. synodaalikirkon toiminnan keskukseksi muodostui New York vuodesta 1950 alkaen. Kolmas venäläisen ulkomaankirkon kirkolliskokous pidettiin 1974 Pyhän Kolminaisuuden luostarissa Jordanvillessa, New Yorkin osavaltiossa.

Kirkolliskokouksessa kiinnitettiin huomiota “ekumenismin ja modernismin” vaarallisuuteen kirkolliselle elämälle ja tuomittiin ortodoksikristittyjen sortaminen Neuvostoliitossa. Ulkomaankirkko julisti pyhiksi Neuvostovallan aikaiset uusmarttyyrit ja tunnustajat.

Pakolaiskirkko on vaatinut vuosikymmenien ajan Venäjän ortodoksiselta kirkolta julkista katumusta metropoliitta Sergein ns. uskollisuusjulistuksesta. Metropoliitta Juvenali kieltäytyi palvelemasta OCA:n papiston kanssa

Metropoliitta Lauros Skurla

Lokakuussa 2001 pakolaispiispain synodi valitsi uudeksi johtajakseen metropoliitta Lauros (Skurlan). Hän syntyi Ladomirovan kylässä (nykyisessä Slovakiassa) 1.1.1928. Lauros valmistui 1954 Pyhän Kolminaisuuden seminaarista Jordanvillesta. Hänet vihittiin Manhattanin piispaksi 1967 ja Syrakusan arkkipiispan arvon hän sai 1981.

Metropoliitta Lauros kuoli juliaanisen kalenterin mukaan ortodoksisuuden sunnuntaina 16.3.2008 Jordanvillessa. Esipaimen ajoi omalta osaltaan voimallisesti liittymistä Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Viimeiset vuodet vaativat veronsa iäkkäältä piispalta. Metropoliitta Lauroksen alaisuudessa oli toistakymmentä piispaa, muutama sata pappia ja kirkon oman arvion mukaan yli 400.000 uskovaa.

Metropoliitta Lauros haudattiin 21.3.2008 Jordanvillen luostarissa. Moskovan patriarkaattia hautajaisissa edusti metropoliitta Juvenali. Hautajaispalveluksiin liittyi ikävä sivumaku, sillä metropoliitta Juvenali kieltäytyi palvelemasta entisen tytärkirkon eli Amerikan ortodoksisen autokefalisen kirkon (OCA) edustajien kanssa.

OCA:n metropoliitta Herman toimitti hautausta edeltävänä päivänä panihidan metropoliitta Laurokselle. Häntä pyydettiin kuitenkin lähtemään Jordanvillesta ennen hautajaisia.

Moskova myönsi venäläiselle metropoliakirkolle autokefalian vuonna 1970. Amerikan ortodoksisella kirkolla oli hautajaisissa pieni delegaatio, jota johti piispa Tiihon (Mollard). Metropoliitta Juvenalin käyttäytyminen on herättänyt ihmetystä OCA:n piirissä.

Lauroksen edeltäjä metropoliitta Vitali (k. 2006) vetäytyi 91-vuotiaana eläkkeelle. Osa synodaalikirkon jäsenistä ei hyväksynyt Vitalin eläkkelle siirtämistä. Tämä ns. Vitalin ryhmä ei ole myöskään hyväksynyt synodaalikirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon yhdistymistä. Toista yhdistymistä vastustavaa ryhmää johtaa Odessan piispa Agafangel. Piispalla näyttää olevan kannattajia niin Venäjällä kuin muuallakin. Piispa Agafangel on syyttänyt Moskovan patriarkaattia synodaalikirkon “kaappaamisesta”.

Putin neuvottelujen takuumiehenä

Metropoliitta Lauros aloitti kirkkonsa neuvottelut liittymisestä äitikirkkoon Moskovan patriarkaattiin vuonna 2003. Molempien osapuolten työryhmät kokoontuivat seitsemän kertaa käymään läpi kirkkoja erottavia kysymyksiä. Venäläisen ulkomaankirkon neljäs kirkolliskokous pidettiin 7.-14.5.2006 San Franciscossa. Kokouksessa sinetöitiin käytännössä suhteiden normalisointi Moskovan patriarkaattiin.

Neuvottelujen taustavaikuttajana toimi Venäjän presidentti Vladimir Putin. Hän on tavannut neljän vuoden aikana useita kertoja synodaalikirkon edustajia niin Venäjällä kuin Yhdysvalloissakin. Putin julisti keväällä 2003 Moskovassa synodaalikirkon edustajille olevansa “uskova presidentti”. Sanat julistivat kolmannen Rooman ideaa: imperiumilla on ortodoksinen valtionpäämies. Putin tapasi syyskuussa 2003 New Yorkissa metropoliitta Lauroksen ja muita synodaalikirkon johtohenkilöitä.

Neuvottelujen molemmat osapuolet näyttivät sisäistäneen tosiasian, että Venäjä on ehkä kaikista maailman maista valtiollisin ja byrokraattisin - maa, jossa mikään ei ole niin pyhää, etteikö siitä voisi tulla politiikan tekemisen väline.

Synodaalikirkon valtauoman palaaminen Moskovan patriarkaatin yhteyteen heijastaa osaltaan isovenäläistä kansallisuusaatetta. Näiden kahden venäläisen kirkon keskinäisistä eroista huolimatta tärkeintä on niitä yhdistävä venäläisyys.

Silti yhdistyminen herättää monia kysymyksiä. Mikä on venäläisen synodaalikirkon asema Moskovan patriarkaatin yhteydessä? Kuinka paljon sillä on todellista itsehallintoa patriarkaatin alaisuudessa? Missä määrin Moskovan sanelee esimerkiksi metropoliitta Lauroksen seuraajan? Synodaalikirkon asema on Moskovan patriarkaatin alaisuudessa kanonisesti epämääräinen. Eli liittyikö Lauroksen johtama synodaalikirkon siipi liian helposti Moskovan yhteyteen? Sen tulevaisuus näyttää.

Moskovan patriarkaatti on lisännyt muutenkin vaikutusvaltaansa Yhdysvalloissa perustamalla sinne uusia yhteisöjä. Se on osa patriarkaatin isovenäläistä laajenemispolitiikkaa, joka palvelee osaltaan myös Venäjän valtion laajenemishaluista ulkopolitiikkaa. Venäjän ortodoksisessa kirkossa kansallisuus ja uskonto kulkevat käsi kädessä. Kirkko tukee kritiikittömästi Venäjän valtiojohdon ajamaa politiikkaa.

Filosofi Nikolai Berdjajevin (k. 1948) mielestä venäläisen aatteen ristiriitaisuus juontaa uskonnosta: venäläiselle ihmiselle ei Jumalan maailmassa voi olla suhteellisuutta, väliaikaisuutta tai keskeneräisyyttä, kaiken on oltava ehdotonta ja lopullista. Isovenäläinen kansallisuusaate näkyy Venäjän ortodoksisessa kirkossa kasvavana haluna perustaa eri puolille maailmaa uusia “venäläisiä palvelevia” seurakuntia ja kirkkoja.

Metropoliitta Juvenalin käyttäytyminen metropoliitta Lauroksen hautajaisissa OCA:n kirkonmiehiä kohtaan osoittaa osaltaan, miten Venäjän kirkko suhtautuu kylmäkiskoisesti ortodoksisiin sisarkirkkoihin. Nyt sen sai kokea toinen Amerikassa vaikuttava historian taustaltaan venäläinen kirkko, jonka nykyisessä papistossa on runsaasti kirkkoon liittyneitä. OCA:n delegaaton johtaja Lauroksen hautajaisissa piispa Tiihon Mollard on yksi näistä monista ortodoksiseen kirkkoon liittyneistä. Hän liittyi episkopaaleista ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1989.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

  • Hakkarainen, Jarmo, 2008, Metropoliitta Lauros kuoli – mikä synodaalikirkon tulevaisuus? –Ortodoksinen Kulttuuri 2:2008. Joensuu
  • Nichols, Robert L., 2004, Anthony Krapovitsky, Metropolitan. – Ensyclopedia of Russian History. The Gale. Inc.
  • Pospielovsky, Dimitry, 1998, The Orthodox Church in the History of Russia. Crestwood.
  • Seide, George, father, 1990, Monasteries and Convents of the Russian Orthodox Church Abroad. English translation by Theophilos Lasswell. Monastery of Saint Job of Pochaev. Munchen.