Skeemapappismunkki Jefrem - Valamon luostarin rippi-isä ja ohjaajavanhus

Aamun Koitto numero 13-14, 28.6.1978 sivut 242-243.

Esipuheeksi

Skeemapappismunkki Jefrem oli igumeni 'Haritonin rippi-isä ja läheinen ystävä. Melko pian vuonna 1947 tapahtuneen isä Jefremin kuoleman jälkeen igumeni laati pitkähkön muistokirjoituksen, jonka nyt julkaisemme. Kirjoitus sisältää elämänkertatietojen lisäksi kuvauksen vanhuksen viimeisistä päivistä. Erityisesti niiden tapahtumien kerronnassa tuntee selvästi kahden kymmeniä vuosia samassa luostarissa Herraa palvelleen kilvoittelijatoverin ystävyyden ja nyt myös eron haikeuden.

Elämänkerta ei kerro silminnäkijän todistusta, jonka mukaan kuolevalle isä Jefremille 22. maaliskuuta sairaanvoitelua toimitettaessa igumeni Hariton oli läsnä ja itki koko toimituksen ajan katkerasti. Ehkä eron haikeus ei olisi ollut niin voimakas, jos igumeni olisi tiennyt itse vielä samana vuonna siirtyvänsä pois tästä murheen ja vaivan maailmasta.

Sotaa edeltäneen Valamon huomattavimmiksi ohjaajavanhuksiksi nousevat skeemapappismunkki Jefrem ja skeemaigumeni Johannes. Aikalaiset kertovat heidän luonteensa eronneen toisistaan hyvin huomattavasti. Isä Jefrem oli luonteeltaan tulinen ja suhteessaan veljestöön ankara, skeemaigumeni Johannes taas hiljainen ja lempeä. Molemmille riitti ohjattavia ja lohdutettavia. Ja kaikkien mielestä molemmat vanhukset olivat suuria kilvoittelijoita ja ohjaajia.

Näin puhuvat ne, jotka ovat tuota aikaa itse eläneet. Me nuoremmat taas omasta puolestamme haluamme koota edesmenneiden kilvoittelijain elämänkertatiedot ja opetukset mahdollisimman tarkkaan muistiin hengelliseksi rakennukseksemme. Tämä on myös seuraavan käännöksen julkaisemisen tarkoitus.

---

Maaliskuun 26. päivänä 1947, kello kymmenen illalla siirtyi tästä elämästä ikuisuuteen skeemapappismunkki isä Jefrem. Kuolemaa edeltänyt sairaus alkoi 2. helmikuuta, jolloin isä Jefrem joutui vuoteenomaksi ja alkoi tarvita jatkuvaa apua. Samanaikaisesti hän ryhtyi valmistautumaan maanpäällisestä elämästä poistumiseensa ikään kuin selvästi tuntien lähestyvän kuoleman. Milloin hänelle suotiin voimia, hän rukoili ahkerasti asunnossaan olevien ikonien edessä, mutta kun alkoi heiketä, niin istuen suoritti rukoussääntönsä.

Kuolemaa edeltäneen sairautensa aikana isä Jefrem osallistui useasti Kristuksen Pyhistä Salaisuuksista. Maaliskuun 22. päivänä hänelle omasta toivomuksestaan suoritettiin sairaanvoitelun sakramentti, jonka aikana vanhus erikoisen palavasti, kyyneleet silmissä rukoili Jumalaa. Samalla hän nöyrästi pyysi anteeksi kaikilta, jotka tänä aikana olivat hänen luonaan.

Huolimatta sairauden aiheuttamista kärsimyksistä isä Jefrem otti rakkaudella vastaan kaikki, jotka tulivat hänen luokseen jättämään jäähyväiset. Hän keskusteli ystävällisesti heidän kanssaan ja syvällä kiitollisuudella muisteli ennen häntä ikuisuuteen siirtyneitä Valamon luostarin vanhuksia. Sen yhteydessä vanhus muisteli useaan otteeseen ja erityisen syvällä kunnioituksella sekä palavalla rakkaudella kahta skeemapappismunkkivanhusta, nimittäin ohjaajavanhustaan isä Alekseita (k. 1900) ja rippi-isäänsä isä Antipaa (k. 1912).

Näistä kiitollisuuden täyttämistä muistoista isä Jefrem löysi itselleen hengellistä lohdutusta, iloa ja tukea elämänsä päättymisen vaiheissa, ikuisuuden kynnyksellä. Se oli jo lähellä, sillä kuten ylempänä on sanottu, 26. maaliskuuta oli hänen kunniakkaan elämänsä viimeinen päivä.

Maaliskuun 26. jo aivan aamusta alkaen vanhus edeltä tunsi kuoleman lähestymisen. Sen tuntien hän ennen kaikkea tahtoi osallistua Kristuksen Pyhistä Salaisuuksista. Niiden nauttimisen jälkeen hän rukoili erityisen liikuttavasti ja kiittäen sekä jätti jäähyväiset palveluksen suorittaneille. Jonkin ajan kuluttua sairas alkoi menettää tajuntansa ja tässä tilassa hän oli aivan kuolemaansa saakka. Kello 9 illalla kahdesti syvään huokaistuaan vanhus hiljaa ja rauhallisesti siirtyi ikuisuuteen.

Juuri kuoleman hetkellä päättyi luostarin kirkossa viidennellä paastoviikolla tapahtuva Pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanonin luenta.

Kunnioitetun vanhuksen juhlallinen ruumiinsiunaus ja hautaus suoritettiin lauantaina 29. maaliskuuta. Siten se sattui tänä vuonna tuolloin vietetyn Akatistoksen lauantain juhlapäivän kanssa.

Huomattava on myös seuraava merkittävä seikka kunnioitetun isä Jefremin elämässä. Vanhus koko pitkän, 64 vuotta kestäneen luostarikilvoittelun ajan rukoili aina harvinaisella uutteruudella, rakkaudella ja palavalla toivolla Jumalan Äitiä. Puhtaalla lapsen yksinkertaisuudella sekä kyyneliin saakka liikuttuneena hän lähestyi Taivaan Kuningatarta.

Nyt isä Jefremin ruumiinsiunauksen ja hautauksen merkittävä yhteensattuma Akatistoksen lauantain juhlapäivän kanssa antaa meille mahdollisuuden uskoa, ettei kristillisen sukukunnan Viipymätön puolustaja jätä häntä rakkauttaan eikä puolustustaan vaille myöskään haudan tuolla puolen.

Päätökseksi lausumme muutamia sanoja skeemapappismunkki Jefremin maanpäällisestä vaelluksesta.

Isä Jefrem syntyi 23. tammikuuta vuonna 1871 ja oli maallikkonimeltään Grigori Hrobostov.

Nuorena 12-vuotiaana poikana hän oman henkilökohtaisen kiinnostuksen ohjaamana saapui Valamon luostariin 2. heinäkuuta vuonna 1883. Valamoon hän myös lopullisesti jäi. Samalla nuorukainen heti uskottiin viisaiden ja hurskaiden, yllä mainittujen skeemapappismunkkivanhusten isien Aleksein ja Antipan hengelliseen ohjaukseen.

Luostarin veljestöön nuorimies hyväksyttiin 28. joulukuuta vuonna 1894. Aivan pian, nimittäin 18. maaliskuuta vuonna 1895 24 vuotta täytettyään hän vihkiytyi munkkeuteen saaden samalla uuden nimen – Georgi.

27. heinäkuuta vuonna 1897 munkki Georgi vihittiin munkkidiakoniksi ja 8. kesäkuuta vuonna 1899 pappismunkiksi.

Heti pappeuden armolahjan vastaanotettuaan pappismunkki Georgi osoitti poikkeuksellisen harvinaista uutteruutta ja rakkautta jumalanpalvelusten toimittamiseen. Ne hän aina suoritti täynnä syvää ja palavaa rukousta. Jumalanpalveluksiin hän myös aina liitti edesmenneiden muistelemisen. Nimien suuresta lukumäärästä huolimatta hän suoritti muistelemisen täydellisenä jokaisessa toimittamassaan liturgiapalveluksessa.

Lokakuussa vuonna 1907 isä Georgi määrättiin Pietarissa sijainneen Lyykian-Myrran Esipaimenen Nikolaoksen kirkon esimieheksi. Määräys tapahtui kirkon valvojana toimineen suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitshin henkilökohtaisesta esityksestä.

Tästä lähtien isä Georgi toimitti joka päivä jumalallisen liturgian. Näin hän poikkeuksetta menetteli jatkuvasti aina 2. päivää helmikuuta 1947 eli kuolemaansa edeltäneen sairauden alkamiseen saakka.

Ollessaan Pyhän Nikolaoksen kirkon esimiehenä isä Georgi sai osakseen seurakuntalaistensa jakamattoman rakkauden. Pääkaupungissa hän oli tunnettu ja suosittu myös eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten, vieläpä hallitsijaperheen jäsenten keskuudessa. Niinpä isä Georgi oli eräiden keisariperheen jäsenten hengellisenä ohjaajana ja he puolestaan suhtautuivat häneen syvällä kunnioituksella ja huomaavaisuudella.

Kaikki tämä ei voinut jäädä huomioimatta Venäjän Pyhältä Synodilta. Valamon luostarin pappismunkki Georgi sai ansiokkaan pastoraalisen toimintansa vuoksi joukon korkeita palkintoja. Näistä on erityisesti mainittava seuraavat: Vuonna 1909 Pyhä Synodi palkitsi pappismunkki Georgin kultaristillä. Vuonna 1910 Valtakunnan hallitsijan toimisto palkitsi hänet niin ikään kultaristillä.

Vuonna 1915 pappismunkki Georgi sai vastaanottaa Pyhän Annan ritarikunnan kolmannen luokan kunniamerkin. Samaan aikaan isä Georgille ojennettiin Pyhän Synodin siunauksesta lahjoina arvokkaita koruristejä. Yksi niistä oli hänen hengellisiltä kaittaviltaan eli keisarillisen perheen jäseniltä ja toinen Pyhän Nikolaoksen kirkon seurakuntalaisilta.

Sodan aikana, vuosina 1914-1917 isä Georgi oli armeijan ylipäällikön, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin päämajassa. Hänen tehtävänään oli toimia suuriruhtinaan henkilökohtaisena rippi-isänä. Samalla hän suoritti joka päivä jumalanpalveluksen päämajan leirikirkossa.

Vuoden 1917 puolivälissä pappismunkki Georgi palasi takaisin Valamon luostariin. Hän asettui asumaan Smolenskin skiitan erakkomajaan ja toimitti jumalanpalveluksia samaisen skiitan kirkossa. Pyhäkkö oli juuri noihin aikoihin valmistunut suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin uutteruuden ansiosta. Smolenskin skiittaan isä Georgi jäi aina Valamon luostarin veljestön evakuoimiseen asti.

23. helmikuuta 1919 isä Georgi vihkiytyi suureen skeemaan ja sai uuden nimen Jefrem.

Vuonna 1925 skeemapappismunkki Jefrem ryhtyi toimimaan luostarin rippi-isänä, jonka virkaan hänet valittiin ja hyväksyttiin vuonna 1927.

Vuonna 1938 isä Jefrem palkittiin paalitsalla. Ahkeruudella ja hartaudella hän suoritti hänelle uskotut rippi-isän velvollisuudet aivan elämänsä loppuun asti.

Ollen rippi-isän korkeassa ja vastuunalaisessa tehtävässä isä Jefrem omasi kyvyn oikealla tavalla lähestyä ihmistä ja oli kaikille puoleensa kääntyville opastavana valona ikuiseen autuuteen johtavalla tiellä.

Mutta joka palaa ja valaisee muita, se myös itse palaa loppuun. Niin sammui myös tämä pyhä liekki. Lyhyehkön sairauden jälkeen isä Jefrem nukkui pois Herrassa, jota väsymättä oli palvellut koko pitkän elämänsä ajan.

Olkoon osanaan taivaan valtakunta ja iankaikkinen rauha.

Kuten alussa on sanottu, Valamon vanhuksilla, hengellisen viisauden ja pyhyyden täyttäneillä skeemapappismunkeilla Alekseilla ja Antipalla, oli isä Jefremin elämässä mitä suurin merkitys.

Isä Aleksei kuoli 19. huhtikuuta vuonna 1900. Hänen ruumiinsiunauksensa ja hautauksensa tapahtui 21. huhtikuuta.

Isä Antipa nukkui Herrassa 21. huhtikuuta 1912 ja hänet haudattiin 24. huhtikuuta.

Samaisena 21. huhtikuuta, tänä vuonna suoritettiin edesmenneen vanhuksen, skeemapappismunkki Jefremin neljänkymmenen päivän muistopalvelus, jolloin pyhän kirkon opetuksen mukaan edesmenneiden sielut palautuvat Herran niille valmistamiin olopaikkoihin.

Myös nämä niin merkittävät yhteensattumat vakuuttavat meitä siinä, että hurskaiden vanhusten Aleksein ja Antipan esirukousten saattamana edesmenneen vanhuksen isä Jefremin sielu ei jää vaille Jumalan rakkautta myöskään haudan tuolla puolen.

Edesmenneen isä Jefremin neljänkymmenen päivän muistona 21. huhtikuuta vuonna 1947

Valamon luostarin esimies
Igumeni Hariton

---

Venäjän kielestä käänsi ja esipuheella varusti pappismunkki Panteleimon.