Toiminnot

Paisi Velitškovski

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 16. heinäkuuta 2009 kello 21.08 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset) (Parfeni vai Platon!)
Pyhittäjä Paisi Velitškovski, Ştefan cel Mare ja Daniil Sihastru romanialaisessa seinämaalauksessa.
(kuva © Pyykkönen)

Pyhittäjä Paisi Velitškovski (joskus myös Wieliczkowski) (romaniaksi: Paisie de la Neamţ, venäjäksi: Паисий Величковский, ukrainaksi: Паїсій Величковський) (1722-1794) oli modernin ortodoksisen kirkon ohjaajavanhuskäytännön (starets) luoja ja kehittäjä.

Ukrainassa Pultavassa syntyneen Pjotr Velitškovskin isä Ioann oli pappi. Pjotr meni luostariin ja antoi luostarilupauksen 17-vuotiaana ja meni Athokselle perustaen siellä oman erakkolansa, Pantokratorin luostariin kuuluvan pyhän Eliaan skiitan itselleen ja seuraajilleen.

Vuonna 1764 ruhtinas, hospodar Grigori III Gika pyysi Paisia elvyttämään luostarielämää kotimaahansa Moldovaan. Pyynnön ja Athoksen levottomien olojen vuoksi Paisi tuli 64 munkin kanssa Iaşiin ja siellä ensin lähes autioituneeseen Dragomirnan luostariin ja sieltä ensin Secun ja sitten Neamţun luostariin.

Paisi kirjoitti opetuspuheita oppilailleen ja käänsi suuren määrän liturgisia ja teologisia kreikankielisiä tekstejä venäjäksi, muiden muassa Filokalian (Добротолюбие / Dobrotoljubije), jonka sanotaan olleen muun muassa pyhittäjä Serafim Sarovilaisen suosikkikirja.

Pyhittäjä Paisin vaikutus on ulottunut vahvana myös Suomeen sekä Optinan että Valamon luostarien kautta. Pyhittäjä Paisin kuoleman jälkeen 1700-1800 -lukujen taitteessa lukuisia venäläisiä munkkeja palasi kotimaahansa ja niiden luostareihin, muiden muassa Valamoon, jonne palasivat Paisin oppilas isä Feodor ja hänen oppilaansa Kleopa ja Leo, jotka toivat mukanaan myös ohjaajavanhuskäytännön. Käytännön mukaan jokaiselle luostariin munkiksi tulevalle annettiin ohjaajaksi joku hengellisessä elämässään kokenut iäkäs munkki, jolle ohjattavan piti käydä avautumassa vähintään kerran viikossa.

HAP


Oheinen elämänkerta on käännetty venäjästä suomeksi.


Pyhittäjä Paisi Velitškovskin elämäkerta

(muistopäivä 15./28. marraskuuta [gregoriaaninen/juliaaninen kalenteri])

Pyhittäjä Paisi syntyi Pultavan kaupungissa Ioann Velitškovskin perheeseen 21. joulukuuta vuonna 1722, jolloin vietetään Moskovan metropoliitan ja ihmeidentekijän Pietarin muistopäivää, ja hänelle annettiin nimeksi Pjotr pyhän Pietarin mukaan. Pjotrin koko suku isän puolelta kuului hengelliseen säätyyn: sekä hänen veljensä, isänsä, isoisänsä ja isoisänsä isä olivat pappeja ja palvelivat kaikki samassa kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän kuolinuneen nukkumisen kirkon seurakunnassa Pultavan kaupungissa. Pjotr oli nelivuotias, kun hänen isänsä kuoli, ja toisella kymmenellä, kun hänen veljensä kuoli, joten hänen äitinsä Irina otti vastuulleen hänen kasvatuksensa. Pojalle opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa Psalttarista. Kahdentoista iässä hänet laitettiin Kiovan hengelliseen akatemiaan sekä äitinsä että seurakunnan toivomuksesta. Akatemiassa Pjotr alkoi ensi kerran tuntea sielussaan vetoa luostarielämää kohti. Skeemapappismunkki Pahomi Kiovan Jumalan ilmestymisen luostarista havaitsi kasvattinsa suhtautuvan hartaudella Jumalan sanaan ja ohjasi häntä tässä pyrkimyksessä viisaalla tavalla.

Luostariin 17-vuoden iässä

Kun Pjotr täytti seitsemäntoista vuotta, hän tahtoi siirtyä luostariin ja vihkiytyä munkiksi. Noihin aikoihin hän koki tapahtuman, joka jäi hänen mieleensä koko hänen elämänsä ajaksi. Pjotr kääntyi Kiovan lähistöllä sijainneen Kitajevon erakkolan johtajan puoleen ja pyysi saada jäädä sinne ja vihkiytyä munkiksi. Luostarin johtaja kutsui Pjotrin keljaansa ja pyysi häntä kolmeen kertaan istuutumaan, mutta Pjotr jäi seisomaan ovenpieleen, mitä luostarin johtaja piti riittämättömänä nöyryytenä ja sanoi hänelle:

”Veli, sinä pyydät, että ottaisin sinut meidän pyhään luostariimme kilvoittelijaksi, mutta en näe sielussasi pienintäkään merkkiä munkilta vaadittavasta mielenlaadusta. Sinussa ei ole Kristuksen nöyryyttä. Sinulta puuttuu kuuliaisuutta, itsekieltäymystä ja arvostelukykyä.”

Tämä igumenin vastaus murehdutti nuorta Pjotria, mutta igumeni sanoi hänelle myös, että kaikkiin moitteisiin todellisen luostarikilvoittelijan on vastattava:

”Anna anteeksi, pyhä isä, tein syntiä”,

eikä hän saa sanallakaan puolustella itseään. Pyhittäjä Paisi kertoi sittemmin tästä tapahtumasta kaikille oppilailleen opettaakseen heille kuuliaisuutta.

Tämän jälkeen Pjotrin piti jatkaa opintojaan akatemiassa, mutta kun kesä koitti, hän lähti taas akatemiasta. Rippi-isänsä Pahomin siunauksesta hän suuntasi tällä kertaa Ljubetškin luostariin, jonka pyhittäjä Antoni Kiovan luolaluostarista oli perustanut. Ljubetškin luostarin igumeni Nikifor (Kohanski) otti nuorukaisen vastaan ja antoi hänelle kuuliaisuustehtäväksi palvella luostarin taloudenhoitajana. Tästä Ljubetškin luostarin igumenista tulikin sitten Pjotrin esikuva koko hänen elämänsä ajaksi. Ljubetškin luostarissa Pjotr sai myös kuuliaisuustehtäväkseen kopioida kirjoja. Yksi luostarin kilvoittelijoista, pappismunkki Joakim, näki, miten paljon Pjotr rakasti pyhien isien teoksia, ja ehdotti nuorukaiselle kopioitavaksi Siinain igumenin Johanneksen teosta Portaat. Nuoren kilvoittelijan kuuliaisuustehtäväksi tuli nyt kopioida Portaat. Pian Ljubetškin luostarissa koettiin muutoksia. Igumeni Nikiforin tilalle tuli German (Zagorovski), joka ”ei johtanut luostaria entisen igumenin tapaan, vaan kuin hallitsija”. Kerran Pjotr, joka ei peloissaan ottanut selvää, millaista ruokaa igumeni häneltä pyysi, sai igumenin harmistumaan ja igumeni ajoi hänet kiukuissaan ulos. Pjotr mietti, että jos häntä rangaistiin noin ankarasti pienestä synnistä, millainen rangaistus odottaakaan suurista synneistä. Hän lähti yöllä salaa Dneprille, rukoili Jumalaa ja vaelsi virran poikki jäätä myöten.

Pjotrin ollessa luostarissa hänen äitinsä Irina murehti poikansa lähtöä. Saadakseen pojan palaamaan kotiin Irina ryhtyi paastoamaan ja lukemaan joka päivä akatistoksen Jumalanäidille. Pian hänelle osoitettiin, että hänen pojastaan Pjotrista tulee ehdottomasti munkki. Myöhemmin hän kertoi hengelliselle isälleen ja sukulaisilleen, että hänelle ilmestyi enkeli, joka sanoi:

”Voi sinua kirottua, mitä sinä oikein teet? Sinun pitäisi rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi ja Luojaasi koko sydämestäsi, mutta sen sijaan sinä rakastat enemmän Jumalan luomaa poikaasi, ja olet järjettömän ja Jumalan vastaisen rakkautesi tähden päättänyt kiusata itseäsi nälällä. Tiedä siis, että pojastasi tulee Jumalan armosta munkki. Sinun pitää noudattaa hänen esimerkkiään ja kieltää maailma ja kaikki, mitä maailmassa on, ja ryhtyä nunnaksi. Se on Jumalan tahto: oppikoot muutkin vanhemmat olemaan rakastamatta lapsiaan enemmän kuin Jumalaa.”

Pian Irina vihkiytyi nunnaksi Pultavan lähistöllä olevassa Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostarissa ja sai nimekseen Juliania. Sen ansiosta Pjotr vapautui velvollisuuksistaan ja pystyi vihkiytymään munkiksi.

Parfeni vai Platon!

Ljubetšista lähdettyään Pjotr sai Jumalan kaitselmuksesta tavata Hesykhios-nimisen erakon, joka kopioi pyhien isien teoksia työkseen. Pjotr pyysi kahteen kertaan päästä hänen kuuliaisuusveljekseen, mutta nöyrä starets vastasi aina:

”Sieluni heikkouden tähden en voi ottaa sinua vastaan”.

Pjotr piti erakon kieltäytymistä merkkinä omasta kelvottomuudestaan ja päätti alakuloisena ja onnettomana jatkaa matkaansa jonnekin muualle.

Kun Pjotr saapui Medvedkovon pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän luostariin Tjasmin-joelle Kristuksen kirkastumisen juhlapäivänä vuonna 1714, hänet vihittiin viitankantajaksi ja hän sai nimekseen Parfeni. Veljestö alkoi kuitenkin ikään kuin erehdyksestä kutsua häntä Platoniksi kasvattaakseen hänen nöyryyttään. Parfeni pyysi igumenilta moneen kertaan, että häntä kutsuttaisiin Parfeniksi, mutta siitä ei tullut mitään, joten hän nöyrtyi ja antoi asian olla. Parfenin eli Platonin kummina viitankantajavihkimyksessä toiminut ohjaajavanhus ei antanut hänelle mitään rukoussääntöä ja lisäksi hän lähti muualle muutaman päivän kuluttua, joten viitankantajamunkki menetti sekä nimensä että hengellisen isänsä, jota hän ei enää sen koommin tavannutkaan. Platonin kilvoittelu ei kestänyt kauaa, sillä uniaatit alkoivat vainota ortodokseja. Medvedkovon luostarin munkeille ehdotettiin, että he liittyisivät uniaatteihin, ja kun he kieltäytyivät siitä, luostarin kirkko sinetöitiin ja veljestö hajaantui. Platon, Markiri ja Kriskent siirtyivät Kiovan luolaluostariin. Platon tahtoi jäädä sinne lopullisesti, mutta Kiovan lavran selvänäköinen ohjaajavanhus kertoi, että hänen vaelluksensa ei vielä ollut lopussa. Aluksi Platon epäili hänen sanojaan, mutta lavraan ilmestyi hänen vanha opiskelutoverinsa Aleksei, joka muistutti häntä heidän nuoruudenlupauksestaan: he olivat luvanneet toisilleen, etteivät antaisi mukavuudenhalulle periksi ja kilvoittelisi vauraissa luostareissa. Se herätti hänessä jälleen halun kilvoitella erakkona ja vaeltajana.

Valakiassa

Tällä kertaa viitankantajamunkki Platon suuntasi Valakiaan. Hän vaelsi Matrjonan luostarin ja Kodritsan ja Doogoutsin skiitan keljojen ja luolien kautta Treistenin pyhän Nikolaoksen skiittaan. Starets Vasili Poljanomerulilainen (tai Merlopoljanilainen) toimi kaikkien näiden erakkojen ja skiitoissa kilvoittelevien ohjaajana.

Kun veljet näkivät viitankantajamunkki Platonin innon palvella Jumalaa ja hänen nöyryytensä, he varoittivat häntä, että kun starets Vasili Poljanomerulilainen tulee, hän varmasti pyytää Platonin mukaansa Merlopoljanyn skiittaan papiksi. Munkki Dosifei varoitti Platonia, että hänen pitäisi hyväksyä pappisvihkimys ainoastaan jos hän olisi varma siitä, että hän noudattaisi pappinakin kaikkia pyhien isien ohjeita ja sääntöjä. Muussa tapauksessa hänen pitäisi antaa vihkiä itsensä papiksi vasta hengellisesti ja fyysisesti kypsemmällä iällä. Starets Vasili ihmetteli nuoren munkin kokeneisuutta ja ehdottikin, että hänet vihittäisiin pappeuteen, mutta pyhittäjäisä vastasi hänelle:

”Minulla ei ole eläessäni aikomusta ottaa vastaan pappeuden suurta ja pyhää tehtävää.”

Platonille annettiin kuuliaisuustehtäväksi hoitaa luostarin viinitarhaa. Kerran hän nukkui töistä uuvuksissa niin sikeästi, ettei kuullut kutsua jumalanpalvelukseen. Kun hän sitten meni kirkkoon kanonia luettaessa, ”hän ei hämmennykseltään rohjennut astua sisään, vaan purskahti epätoivoiseen itkuun, eikä ilmestynyt edes liturgiaan eikä trapesaan liturgian jälkeen, vaan istui maassa puun alla ja itki katkerasti”. Igumenin käskystä munkki Afanasi lähti etsimään Platonia ja pakotti hänet mukaansa veljestön eteen. Platon lankesi maahan igumenin ja veljestön eteen, ”itki katkerasti ja lohduttomasti ja pyysi anteeksiantoa”. Starets Mihail, joka näki Platonin kyyneleet, sanoi:

”Katsokaa, veljet, tätä veljeä ja hänen intoaan Jumalan edessä ja palavaa murhettaan. Olkoon hän teille kaikille esimerkkinä siitä, miten pitää nousta lukemaan rukoussääntöä ja käydä kirkossa”.

Sen jälkeen munkki Platon päätti, ettei enää kävisi vuoteelle makuulle, jottei toistamiseen myöhästyisi, vaan että hän levähtäisi vain penkillä istumalla.

Jonkin ajan kuluttua Platon päätti kuitenkin taas lähteä eteenpäin. Tällä kertaa hän meni Kyrnulin vuoristossa sijaitsevaan pyhän arkkistrategi Mikaelin skiittaan. Treistenin starets Mihailin ja Kyrnulin skiitan johtajan, pappismunkki Feodosin siunauksesta isä Platon alkoi siellä kilvoitella erakkona.

”Hän istui keljassaan iloiten ja ylisti Jumalaa kyyneliä vuodattaen ja harjaantui vaikenemiskilvoituksessa, joka on katumuksen ja rukouksen äiti.”

Tuohon aikaan isä Platonin vaellukset Vähän-Venäjän ja Moldo-Valakian luostareissa ja erakkoloissa olivat jo kantaneet hedelmää: hän oli oman kokemuksensa kautta oppinut kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Hän oli myös oppinut harjoittamaan sydämen rukousta, jota hän jatkoi lakkaamatta aina kuolemaansa saakka.

Athokselle

Lopulta munkki Platon lähti Kyrnulistakin, tällä kertaa Athokselle. Se olikin viimeinen vaellus, johon hän ryhtyi omasta halustaan: kaikki myöhemmät vaellukset olivatkin pakon sanelemia. Ennen Athosta isä Platon oli asunut erakkoloissa, mutta Athoksen jälkeen hän asui kinobia- eli yhteiselämäluostareissa.

Platon anoi, että staretsit Vasili Poljanomerulilainen, Mihail Treistenilainen ja Onufri Kyrnulilainen päästäisivät hänet matkaan ja siunaisivat hänet Athokselle. Sinne hän päätyi monien vaikeuksien ja mutkien kautta. Kun hän oli ollut Athoksella yhteensä neljän päivän ajan, hän jäi yksin, sillä hänen matkatoverinsa, pappismunkki Trifon, sairastui ja kuoli. Platon kierteli monia Pyhän vuoren paikkoja ja etsi ohjaajia, jotka olisivat kilvoittelussaan vahvoja ja tuntisivat pyhien isien kirjoituksia. Kun hän ei sellaisia löytänyt, hän asettui asumaan yksin erakkolaan ja kilvoitteli sillä tavoin neljänkymmenen kuukauden ajan.

”Kuka voisi kertoa kaikista hänen kilvoituksistaan, kun hän eli yksin Jumalan kanssa täynnä jumalallista intoa?”

Tuohon aikaan Athokselle tuli myös Moldovan erakkojen ja staretsien isä Vasili Poljanomerulilainen. Hän löysi Platonin ja keskusteli hänen kanssaan muutaman vuorokauden ajan, vihki hänet mantiaan ja antoi hänelle nimen Paisi. Paisi oli siihen aikaan 28 vuoden ikäinen. Jonkin ajan kuluttua munkki Vissarion tuli starets Paisin luo ja pyysi, että saisi jäädä hänen luokseen kuuliaisuusveljeksi. Paisi, joka tunsi tuon janon omasta kokemuksestaan, ehdotti, että Vissarion asuisi hänen kanssaan ja kilvoittelisi fyysisesti ja hengellisesti.

Starets Paisi opettajana

Pyhittäjä Paisi opetti, että sielun pelastuksesta kilvoittelevan todellisena opettajana voi toimia vain se, joka pakottaa itsensäkin noudattamaan kaikkia Herran käskyjä, sillä Raamatussa sanotaan:

”Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi”. (Matt. 5:19)

Kuka näet voisi ohjata tiellä, ellei ole itse vaeltanut sitä pitkin? Starets Paisi kilvoitteli noudattamalla Herran käskyjä ja opettamalla muita noudattamaan niitä.

Starets Paisi ei pitänyt itseään kelvollisena opettajana ja siksi hän suostui ottamaan Vissarionin luokseen ystävänä, ei oppilaana, jotta molemmilla olisi isän ja ohjaajan sijasta kirkon pyhät ja jumalankantajaisät opettajinaan. Tällä samalla ehdolla isä Paisi hyväksyi muitakin veljiä kilvoittelemaan kanssaan ja juuri tämän vuoksi Paisin veljestö alkoi kerätä pyhien isien teoksia ja kirjallista perimätietoa. Se ei ollut kovinkaan tavallista Athoksen luostareissa tuohon aikaan, sillä useimmilla munkeilla ei ollut kirjoja eivätkä kaikki olleet edes kuulleet pyhistä kirjoittajista. Siksi Paisi iloitsi aina suuresti, kun jokin vanha teos löytyi. Kerran hän näki erään kappadokialaismunkin pöydällä pyhän Pietari Damaskolaisen teoksen, jota kappadokialainen oli kopioimassa. Paljon myöhemmin Paisi kirjoitti:

”En osaa edes kuvailla, miten selittämätön hengellinen ilo täytti minut, kun näin tuon kirjan. Minusta tuntui, että näen taivaallisen aarteen maan päällä”.

Tähän kirjojen hankkimiseen starets Paisi liitti köyhyyden pyhän Nil Sorskin hengessä, sillä hänellä ”ei ollut alusvaatteita, vaan vain repeytyneet ja paikatut alus- ja päällysviitta”. Pian veljiä oli jo kaksitoista ja he tarvitsivat papin ja rippi-isän. Siksi sekä veljet että muut athoslaiset kilvoittelijat alkoivat anella, että Paisi antaisi vihkiä itsensä pappeuteen. Isä Paisi vihittiinkin papiksi vuonna 1758, jolloin hän oli 36-vuotias. Pappeuteen vihittynä isä Paisi ei milloinkaan pystynyt toimittamaan pyhää liturgiaa itkemättä.

Pyhän Eliaan skiittaan

Konstantinopolin patriarkka Serafimin siunauksesta veljestö muutti Pantokratorin luostariin pyhän Eliaan skiittaan, josta tuli vähävenäläisten oma luostari muiden Athoksen kansallisten luostarien tapaan. Sieltä löysivät kilvoittelupaikan Zaporožjen kasakat ja muut Ukrainasta kotoisin olleet vaeltajat. Starets Paisi ennusti tämän skiitan suuresta maineesta sata vuotta myöhemmin:

”Ajan myötä tänne tulee toinen Paisi, jonka aikana skiitta saa suurta mainetta”.

Tämä ennustus kävi toteen 1850-luvulla igumeni Paisi II:n aikaan. Pyhän Eliaan skiittaan perustettiin kinobialuostari, jota pyhittäjä Paisi vertasi pyhien isien esimerkin mukaisesti Kristuksen kärsimyksiin tai maanpäälliseen taivaaseen, jonka keskelle Jumala on istuttanut elämän puun, kolmasti siunatun kuuliaisuuden.

Pian Paisin veljestö kohtasi paljon kiusauksia. Yksi athoslainen munkki, joka johti Kausokalivian skiittaa, alkoi julkisesti kritisoida Paisin veljestön elämäntapaa ja sitä, että he keräsivät kirjoja ja löivät rukoussäännöt laimin. Isä Paisi näki munkin kirjeessä olevien ilmaisujen perusteella, ettei tämä munkki lukenut edes Evankeliumia, vaan yritti opettaa veljestöä ja pilkata pyhää perimätietoa, joka on säilynyt pyhien isien kirjoituksissa. Rukoussäännöstä starets Paisi vastasi aivan samoin kuin pyhä Neilos Siinailainen oli tuhat vuotta aikaisemmin vastannut:

Troparit, prokimenit, kanonit ja muut vaativat lukijoita, veisaajia, diakoneita ja pappeja, mutta erakkojen pitää lukea Psalttaria, rukouksia ja pyhien isien teoksia”.

Athokselta Moldovaan

Athoksella pyhittäjä Paisi vietti seitsemäntoista vuotta. Noihin aikoihin muslimit alkoivat vainota Athoksen kristittyjä ja siksi starets jätti Pyhän vuoren ja palasi Moldovaan. Moldovasta löytyi Dragomirnan autioitunut Pyhän Hengen luostari, jonne starets Paisi ja veljestö asettuivat hospodar Grigorin luvalla ja Iaşin metropoliitta Gavriilin siunauksesta asumaan. Tuohon aikaan Moldo-Valakiassa oli munkkeja, jotka olivat paenneet naapurimaista, sillä Venäjällä oli suljettu luostareita uuden järjestyksen mukaisesti ja uniaatit olivat hyökkäilleet ortodoksisia eteläslaaveja vastaan. Kolmessa vuodessa Dragomirnan luostarin veljestö kolminkertaistui. Isä Paisi laati veljestölle luostarisäännön pyhän Basileios Suuren, pyhän Theodosios Suuren, pyhän Theodoros Studionilaisen ja Athoksen luostarisääntöjen pohjalta. Sen perusperiaatteita olivat

  • köyhyys (”ei pidä omistaa pienintäkään esinettä”);
  • oman tahdon kieltäminen ja kuuliaisuus;
  • sydämen rukous ja kirjojen lukeminen;
  • alituinen käsityö ja hyvä järjestys (esimerkillinen sairastupa, vaeltajien majatalo, kirkkotaide mm.).

Pitkinä talvi-iltoina aina Lasaruksen lauantaihin saakka starets Paisi kokosi ehtoopalveluksen jälkeen koko veljestön ympärilleen, vuorotellen slaavit ja moldovalaiset, ja luki heille pyhien isien opetuksia – pyhän Basileios Suuren opetuksia, Johannes Siinailaisen Portaita, abba Dorotheosta, Simeon Uutta Teologia jne. Dragomirnan luostarissa pyhittäjä Paisi myös vihittiin suureen skeemaan, mutta hänen nimensä ei muuttunut.

Filokalia ja paljon muuta venäjäksi

Paisin kirjalliset työt – käännökset ja kirjeenvaihto – kukoistivat Dragomirnassa: erikieliset munkit uurastivat levittääkseen pyhien isien teoksia ja laativat slaavinkielisen Filokalian. Venäjän ja Turkin välisen sodan jälkeen vuonna 1774 Dragomirnan alue siirtyi roomalaiskatolisen Itävallan haltuun. Abba Paisi, jonka mielestä idän kirkolla ei voinut olla hengellistä rauhaa uudessa valtiossa, päätti lähteä koko 350 henkeä käsittäneen veljestön kanssa muualle. Hospodar Grigori Gika ja metropoliitta Gavriil ohjasivat heidät vuoristossa sijaitsevaan köyhään Sekoulin (Secu) luostariin, joka oli omistettu Johannes Kastajan mestaukselle. Sekoulissa veljestö kilvoitteli aivan kuin Dragomirnassakin, mutta veljestö kasvoi ja kaikki keljat ja rakennukset kävivät ahtaiksi. Siksi isä Paisi kääntyi hospodar Konstantin Muruzin puoleen ja pyysi apua keljojen rakentamiseksi. Starets hämmästyi ja pahastui, kun Konstantin käski veljestön siirtyä asumaan vauraaseen Njametsin (Neamţ) luostariin. Isä Paisi näki ennalta, että veljestöä uhkasi hengellinen hajaannus ja tuho, ja pyysi, ettei hänen rauhallista veljestöään siirrettäisi osaksi isoa ja väkirikasta luostaria, jossa kävi paljon maallikoita, mutta Konstantin vastasi kaikkiin anomuksiin:

”Muista kuuliaisuus ja mene Njametsiin mitään epäröimättä”.

Osa veljestöstä jäi Sekouliin ja muut siirtyivät isä Paisin kanssa Njametsiin. Neitsyt Marian kuolinuneen nukkumisen aattona vuonna 1779 isä Paisi ja veljestö astuivat Njametsin luostarin pääkirkkoon veisaten Totisesti on kohtuullista. Sitten veljestö kumarsi pyhille ikoneille. Starets Paisi puolestaan meni kaikkein pyhimmän Jumalanäidin ikonin luo ja antoi itsensä ja veljensä Jumalanäidin suojelukseen.

Neamţussa

Njametsissa (Neamţussa) isä Paisi organisoi veljestön elämän Dragomirnan ja Sekoulin tapaan. Veljet elivät kinobiassa, harjoittivat sydämen rukousta, kävivät kirjeenvaihtoa ja lukivat pyhien isien teoksia. He kävivät tunnustamassa ajatuksensa joka päivä (aamulla ja illalla) rippi-isille. Paimenlauma kasvoi jatkuvasti: Njametsin luostarissa oli munkkeja yli kymmenestä kansallisuudesta ja vuoteen 1790 mennessä heidän lukumääränsä oli kasvanut tuhanteen. Siihen aikaan Njamets oli idän ortodoksisen kirkon väkimäärältään suurin luostari. Njametsin luostarin ohella starets Paisi ohjasi myös Sekoulia (Secu) ja muita ympäristön luostareita ja skiittoja. Hän oli asettunut asumaan erämaahan ja kasvattanut siellä Jumalan rakkauden hedelmiä runsain mitoin.

Ohjatessaan suurta paimenlaumaansa isä Paisin oli arvoasemansa mukaisesti hyväksyttävä nimitys arkkimandriitaksi, mikä tapahtuikin vuonna 1790, kun Jekaterinoslavin arkkipiispa Amvrosi kävi Njametsissa. Abba Paisi oli koko ajan opettanut veljestöään harjoittamaan sydämen rukousta aivan samaan tapaan kuin Filokalian pyhät isät, pyhä Gregorios Siinailainen, pyhä Gregorios Palamas ja pyhä Nil Sorsk. Isä Paisi esitti monilukuisia todisteita siitä, että pyhät isät arvostivat syvästi sydämen rukousta "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua", sillä se on sekä rukous että uskontunnustus ja myös pelastuksen avain. Starets arvosti kaikkia kristillisiä rukouksia niiden hedelmien mukaisesti:

”Mielen rukous sydämessä on täydellisyyteen kohoavien rukousta. Keskiasteelle kohonneiden rukous on veisaamista, ts. tavallisia kirkkoveisuja, ja vasta-alkajien rukous on kuuliaisuutta ja työntekoa”.

Tuonilmaisiin

Staretsin maallinen elämä alkoi kääntyä lopuilleen. Hän sairastui ennen kuolemaansa ja antoi Sofronin, slaavilaisen veljestön rippi-isän, ja Silvestrin, moldovalaisen veljestön rippi-isän, kautta siunauksensa kaikille, joihin häntä sitoivat hengellisen kilvoituksen siteet, ja siirtyi sitten rauhallisesti tuonilmaisiin 72 vuoden iässä 15. marraskuuta vuonna 1794. Pyhittäjä Paisi on haudattu Njametsin (Neamţun) luostarin Kristuksen taivaaseenastumisen pääkirkkoon eteläiselle seinustalle. Starets Paisin elämä ja teot ovat vaikuttaneet satojen venäläisten luostarien hengelliseen historiaan. Kuuluisat venäläiset erakkolat, kuten esimerkiksi Sofronin erakkola, Glinskin erakkola ja aivan erityisesti Optinan erakkola, jotka vaikuttivat Venäjän kansan hengelliseen renessanssiin 1800-luvulla, olivat starets Paisin hengellisen perinnön jatkajia.

Optinan ohjaajavanhukset Moisei, Leonid, Makari ja Amvrosi jatkoivat samaa kilvoitusta, jota Njametsin ja Sekoulin kuuluisa arkkimandriitta, pyhittäjä Paisi oli harjoittanut. Pyhittäjä Paisi on luettu pyhien joukkoon hänen pyhän kilvoitteluelämänsä tähden: hän oli rukoilija ja Jeesuksen rukouksen opettaja ja hän myös sai aikaan ohjaajavanhuskilvoituksen renessanssin Venäjän luostareissa. Hän oli myös hengellinen kirjoittaja, joka jätti teoksissaan jälkipolville opettavaisen esimerkin siitä, miten kirkon lapset voivat vaeltaa hengelliseen täydellisyyteen johtavaa tietä.

(käännös: IT)